Jihaa ja muita cowboyhuutoja

Jos joskus voi sanoa jotain eeppiseksi, niin nyt. Katsoin Netflixiltä 7-jaksoisen minisarjan nimeltä Jumalattomat (Godless). Sarjasta löytyy roppakaupalla perinteisiä länkkäriaineksia. On cowboyta, lainsuojattomia, kaivoskaupunki, avoin preeria, prostituoituja, saluunan tiski ja tietenkin sheriffi.

Perusaineistostaan huolimatta sarja ei toista liiaksi vanhaa ”kuukauden western” -kaavaa. Poikkeavaa on muun muassa se, että naisilla on lännenelokuvia keskeisempi asema. Tapahtumapaikkana on naisten kansoittama kaupunki ja hahmoina liuta vahvoja naisia. Löytyy opettajaksi ryhtynyt ilolintu, maatilaa pyörittävä nainen ja leskeksi jäänyt nainen, joka vaihtaa hameen helmat lahkeisiin ja vetää jalkaansa eräänlaiset kyläpäällikön kengät. Tässä roolissa nähdään Walking deadin sairaanhoitaja Denise Cloydyna kunnostautunut Merritt Wever.

Pääosat lankeavat yhä miehille, mutta Jumalattomien ääressä saa kuitenkin moneen kertaan heiluttaa henkistä ”womanpower lippua”.

Sarjan hekumallisin hahmo on lainsuojaton Frank Griffin (Jeff Daniels). Tässä pääpirussa yhdistyvät hienosti ääretön pahuus ja avarasydämisyys. Sitä jäi väkisinkin miettimään, että näinhän se elämässä usein on. Läpeensä pahoja tai kauttaaltaan hyviä on harvakseltaan. Useimmat kuuluvat välimaastoon tai kumpaankin kastiin.

Sarjan päätösjakson katsoin jo chapsit jalassa ja cowboyhattu päässä. Niin mahtava se oli. Jos länkkäreitä rakastava isäni olisi vielä elossa, hän olisi huudahtanut kanssani cowboyhuutoja.