Jokohan nyt havahdutaan

Tällaisen humöörikolumnin laatijana palstanpitäjä pysähtyy harvoin, jos koskaan. Nyt se on koettu.

Tiistaina iltapäivällä aika monella verkkosivulla seisoi koruton otsikko: Mika Myllylä on kuollut.

Yhteensä viisitoista olympia- tai MM-mitalia voittanut Myllylä olisi täyttänyt syksyllä 42 vuotta.

"Urheilu antoi minulle paljon, paljon se myös otti. Nyt ei ole enää kiire. Taistelu on ohi," Myllylä kirjoitti testamentissaan Suomen kansalle maaliskuussa 2001.

Silloin kyse oli ainoastaan Lahden MM-hiihtojen kärystä ja vuodatusta pidettiin syystäkin turhan teatraalisena. Näin jälkeen päin kirjelmä saa jopa hyytäviä sävyjä.

"Kauan sitten, kun pienenä poikana Tervanevalle ensimmäisen kerran jalkani upotin, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli loputon tuska. Vajosin ja nousin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tuhannet litrat hikeä ja kyyneleitä saivat nyt surun sävyt. Sieltä ammensin myös vahvuuden, jonka avulla selviän tästäkin vastoinkäymisestä," teksti jatkui.

Myllylän viimeisinä vuosina testamentissa mainittua vahvuutta ei enää löytynyt.

"Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa," hän päätti testamenttinsa yli vuosikymmen sitten.

Palstanpitäjä toivoo, että se rauha on nyt löytynyt.

MYLLYLÄN 15 arvokisamitalia eivät tulleet sattumalta. Kyseessä oli äärimmäisen kunnianhimoinen ja voitontahtoinen urheilija. Hiihdossa, kuten niin monessa muussakin urheilulajissa, äärimmäinen kunnianhimo ja voitontahto tarkoittavat usein myös doping-aineiden käyttöä. Myllylä ei ollut tässä suhteessa poikkeus, mutta toisin kuin moni aikalaisensa, hän jäi kiinni. Ja toisin kuin moni aikalaisensa, hän suostui lopulta myös myöntämään asian. Lähes viimeisenä tekonaan.

Hiihtouran jälkeisiin vuosiin mahtui runsaasti viinanhuurua ja sen aiheuttamia hässäköitä. Se ei ole entisen huippu-urheilijan kohdalla mitenkään ennen kuulumatonta. Palstanpitäjä ei tuntenut Myllylää, mutta huippuaikojen julkisen kuvan perusteella Myllylä ei vaikuttanut kaverilta, joka putoaisi täysin tyhjän päälle urheilu-uran päätyttyä. Kenties dopinghistoria ja sen mukanaan tuoma omantunnon kaiherrus ajoi Myllylän syöksykierteeseen.

Herkäksi mainittu mies ei osannut elää syyllisyytensä kanssa. Syyllisyyden, joka kumpusi sinänsä mitättömästä asiasta. Mutta Suomessa dopingista kärähtäneitä on vuosikaudet tuomittu suorastaan lestadiolaisella vimmalla. Niin mediassa kuin kansan syvissä riveissäkin.

JOKOHAN Myllylän kohtalo ravistaisi hereille niin urheilujohtajat, urheilun ystävät kuin mediankin?

Doping urheilussa on kuin bluffaaminen pokerissa. Se voi olla hyvinkin uhkarohkeaa touhua ja seuraukset voivat olla katastrofaaliset, mutta rikos se ei ole. Ihan oikeisiin rikoksiinhan Myllylä syyllistyi vasta urheilu-uran jälkeen, joka kerta alkoholin tahi muun päänsekoittimen inspiroimana. Omin käsin mies toki korkkinsa aukaisi, mutta oliko hän sittenkin enemmän tai vähemmän syyntakeeton?

Hullussa urheilussa on aina vannottu koomikkolegenda George Carlinin nimiin. Kolme vuotta sitten syöpään kuollut Carlin oli haudan partaallakin sitä mieltä, että sellaista asiaa ei olekaan, josta ei voisi tehdä huumoria. Palstanpitäjä jatkaa carlinilaisilla linjoilla, mutta juuri nyt vitsin vääntäminen ei jostain syystä huvita.

Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen kolumnisti.