Jonkun on herättävä

Tämä kolumni on uusinta. Ei tietenkään varsinaisesti, mutta sen kirjoittaminen tuntuu uusinnalta.

Tämä on se kolumni, joka kirjoitetaan aina, kun suomalaiset urheilijat - eritoten yleisurheilijat - ovat urheasti alisuorittaneet arvokisoissa. Alisuorittaneet tai loukkaantuneet. Joko kuulostaa tutulta?

Tämä on se kolumni, jossa kysytään, mitä ihmettä urheilijoille aina tapahtuu kauden tärkeimmällä hetkellä, vaikka sitä ennen olisi silputtu kaikki ennätykset ja maailmantilastot. Ja kenen syy se on?

Tähän väliin on todettava, etten osaa nimetä syypäitä. Vika on laajempi kuin jonkun asioista päättävän henkilön valmennusmuistikirjan sivujen sisältö. Syytöskompassin neula värähtää kuitenkin vahvasti erään urheiluliiton ja komitean päämajojen suuntaan.

Järjestöjen, joiden toiminnan ohjenuorat tuntuvat olevan sekoitus sokeaa luottamusta tieteellisen tarkkojen ratkaisujen yhtäläisestä sopivuudesta kaikkien lajien kaikille urheilijoille ja käsittämätöntä lapsenuskoa siihen, että menestymiseen vaaditaan nyt samoja asioita kuin 40 vuotta sitten.

Romantisoikaa minkä haluatte, mutta Lasse Viren huippuvuosiensa harjoittelulla ei mahtuisi nyt millään matkalla viiden sakkiin. Paavo Nurmi voisi 70-luvun harjoittelulla ottaa mitalin tai kaksi, jos keskittyisi yhteen matkaan.

Ajat ovat muuttuneet, suomalainen valmennus ei.

Kuinka pituushyppääjän hypystä katoaa puoli metriä, tai keihäänheittäjän heitosta neljä metriä, kun mennään kauden tärkeimpään kilpailuun? Kuinka juoksijalta kipeytyvät jalat pari päivää ennen vastaavaa koitosta? Montako kertaa kisan kynnyksellä on onnistuttu sairastumaan?

Suomessa on ollut tapana syyttää suurelta osin huonoa onnea, pieneltä osin olosuhteita ja nykyään jopa kiitettävän usein epäonnistunutta valmistautumista. Huvittavinta on silti, että edelleen näitä kaikkia romahduksia jaksetaan pitää yksittäistapauksina.

Yksi romahdus on yksi romahdus. Tarpeeksi monta romahdusta on trendi. Sen näkemiseen ei vaadita urheilulääketieteeseen erikoistumista, eikä valmennuksen täydennyskoulutuksia. Se on trendi.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain kisoihin valmistautumisessa. Valmennuksessa tehdään systemaattisia pitkän aikavälin virheitä.

Tero Pitkämäki heitti ennätyksensä 91,53 metriä 22-vuotiaana kesällä 2005 ollessaan heittäjänä vielä aivan raakile. Tämän kesän paras veto on 86,92.

Mitä pitää tehdä, että maailman lahjakkain keihäänheittäjä kahteenkymmeneen vuoteen saadaan menemään viisi metriä takapakkia? Minä en tiedä, mutta Hannu Kangas luultavasti tietää.

Suomen Urheiluliiton valmennusjohtaja Jarmo Mäkelä halusi Barcelonan EM-kisoista kolme mitalia. Ei tullut, tuli yksi. Kisojen jälkeen Olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola mietti, että tavoite oli melko kova.

Jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut kovin pettynyt tulostasoon, sillä se oli kuulemma lopulta hänen odottamaansa vaatimatonta tasoa. Alas on vajottu, jos ilman useimpien lajien huippuja käydyistä kisoista yksi mitali ja pari loukkaantumista on Olympiakomitean odottamaa tasoa.

Niin täi näin, ongelma ei kuitenkaan ollut siinä, että tavoite oli kova. Ongelma oli siinä, että urheilijat olivat huonoja tai rikki.

Vai menisikö Suomen yleisurheilulla jonkun mielestä paremmin, jos tavoite olisi ollut yksi mitali, ja nyt voisimme yhdessä iloita siitä, että Jarmo Mäkelä arvasi epäonnistumiset oikein?

Pääkallonpaikoilla on jonkun herättävä, tai tulevat jarmomäkelät saavat asettaa tavoitteiksi karsintarajojen ylittämisen.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen kesäurheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.