Jonne on ihana

Pieni hetki Monitoimitalolla talvella 2014. Happee-puolustaja Jonne Junkkarinen pyörähtelee valtavalla itseluottamuksella hämmästyttävästi pallon kanssa ja hymyilee vienosti mennessään vaihtoon. Katsomossa nuoret naiset huokailevat ja esittävät kainon pyynnön:

”Voitko joskus kirjoittaa, että Jonne on ihana?”

No totta kai voin. Osaksi siksi, että lukijoiden toiveet ovat minulle merkityksellisiä, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että olen samaa mieltä. Tosin perusteeni Junkkarisen ihanuudelle taitavat olla kovin erilaiset katsomohuokailijoihin verrattuna. Tai ainakin luulen niin.

Mutta tätä lienee syytä hieman aukaista.

Olen monessa mielessä kivikautinen. Myös urheilussa. Lähtökohtaisesti (ja tietysti vahvasti karrikoiden) maailmassani urheilijoita ovat kestävyysjuoksijat ja maastohiihtäjät. Muiden lajien edustajien pitää urheilullisuutensa minulle jotenkin todistaa.

Salibandypallon läpsyttelijöitä pidin ikiomassa esihistoriallisessa ajatusmaailmassani pitkään erittäin taitavina mutta kehnokuntoisina taiteilijoina, jotka valtaosan pelistä istuvat väsymyksensä takia penkillä.

Hiljalleen kuitenkin huomasin, että pelaajien posket kaventuivat. Vauhti pelissä kasvoi. Kyyninen minäni alkoi lämmetä lajille. Vakuuttunut en tietenkään ollut, kivikautisuus ei helpolla mielestä katoa.

Sitten näin Junkkarisen. Sälli oli käväissyt kentällä jo aikuistenkin matseissa, mutta itse todella löysin Junkkarisen jossain junnupelissä. Huippukuntoisen kestävyysurheilijan habituksella taiteillut langanohut nuorukainen dominoi kenttää mielin määrin, teki pitkiä nousuja omalta maalilta vastustajan maalille ja palasi kerta toisensa jälkeen kiltisti omalle pelipaikalleen. Ihastuin.

Kyse ei ole pelkästään liikkeestä tai nopeudesta. Salibandykentälläkin moni menee varmasti kovempaa kuin Junkkarinen ja epäilemättä useat pelaajat jaksaisivat kauemmin kuin Happee-puolustaja. Mutta vastaavaa liikkumisen pehmeyttä en ole pallokentillä nähnyt kuin harvoin. Junkkarinen juoksee kissamaisen pehmeästi ja kääntyy, jarruttaa ja kiihdyttää vaivattoman silkkisesti.

Junkkarisen kehonhallinta on yksinkertaisesti kaunista. Urheiluesteetikkona olen varmasti joskus huokaillut katsomossa kuin nuoret naiset.

Kivikautisuus ei edelleenkään ole minusta mihinkään poistunut. Silti salibandypallon läpsyttelijöiden ei tarvitse enää todistella minulle mitään. Olen ymmärtänyt Junkkarisen ja monien muiden ansiosta, että kentällä taituroi joukko kovia huippu-urheilijoita, joiden vuoksi olen kerta toisensa perään tallustellut Monnarin katsomoon. Usein jopa vapaa-aikana.

Sinne astelen luonnollisesti myös tänään. Finaalipeli Jyväskylässä on sen verran harvinaista herkkua. Ja hirvipaitojen numero 27 on aika ihana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.