Jos menet pois, mitä minulle jää?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minun Hyundaini on Hunksi, mutta kultani, eli Peugeot-vanhukseni on muun muassa Pökötti, Pösö, Pesonen, Pekonen ja Peskonen.

Sanottakoon, että Jyväskylän Kaupunginteatterissa viime vuonna pyörinyt Viiru ja Pesonen -näytelmä oli valtava pettymys. Peugeotin sijaan lavalla pyöri vain joku pikkuisen höppänä ukkeli kissansa kanssa…

Pököttini tuli syksyllä teini-ikään. Iällisesti toki jo vanhemmaksi, mutta ulkonäöltään teiniksi. Tuossa iässähän sitä nimittäin pintaan alkaa tulla virheitä. Iho ei ole enää pehmeä kuin vauvan peppu vaan pahimmillaan aknen raiskaama perunapellon pinta. Ihan näin pahasti Pösöselleni ei sentään ole käynyt, mutta hän sai silti elämänsä ensimmäisen peltityön helmaansa. Suurkiitos tästä Joselle.

Uskon äitien ja isien katsovan murkkunaamaisia teinejään vähän ylpeänä – että nyt tuo on jo niin vanha, että finnitkin viihtyvät sen naamassa. Minä katson Pesostani kuitenkin vain pikkuisen toruen. Ymmärrän loppulaskennan alkaneen. Yksi auton vuosi vastaa noin kolmea ihmisen vuotta. 25-vuotias Pekoseni on siis 75-vuotias. Vanhaa inttisanontaa siteeratakseni ”vanha ei ole enää mikään vauhtikone”.

Jos totta puhutaan, olen jo jonkin aikaa hionut mielessäni suunnitelmaa siitä, mitä teen kun auto jättää tielle. Jyrkissä ylämäissä jupisen pientä ”jaksa, jaksa, jaksa” -mantraa. Kylmä rinkula persauksissani on joulun jälkeen vain kasvanut. Peugeotissani on nimittäin yhä joulutunnelma moottoriviasta ilmoittavan tuikun sammuessa vain hetkittäin. Käytin kaaraani tästä korjaamollakin, mutta valon saisi sammumaan vain toimenpiteillä, joita ei 25-vuotiaaseen kannata enää tehdä.

Vielä en ole Pususelleni seuraajaa löytänyt. Häntä kun ei ihan kuka tahansa kykene korvaamaa. Etsinnässä kyllä on. Miestäni Peugeotin lähestyvässä poismenossa harmittaa eniten se, ettei hän sitten voi enää sanoa viettäneensä päivää parikymppisen ranskattaren alla. Omassa päässäni soi Suvi Teräsniskan kappale Jos menet pois, mitä minulle jää..

Mutta siis. Vaikka Pösöäni rakastan, yhtä asiaa en jää hänessä kaipaamaan. Nimittäin katon sisävaloa, joka kerää sateen koteloonsa ja lurauttaa sen kuskin syliin auton kääntyessä vasemmalle. Ja nimenomaan siis syliin, ei vaikka käsivarsille tai polville. Ja sylissähän se näyttää aina kivan kiusalliselta se sellainen iso nestetahra.

Mieheni porasi kyseiseen lampun kupuun muutaman reiän, jotta vesi valuisi tasaisemmin pois. Lopputulos oli se, että nyt vettä lorahtaa myös pelkääjän paikalla istuvan syliin. Että täältä tulee inkontinenssi-vaivainen kuski ja samanlainen kyytiläinen.

Ihmettelette kaiketi, että miten ruosteessa katon täytyy olla, että sisätilalamppuun kertyy sateella vettä. Mutta ei. katto ei ole ruosteessa ollenkaan, eikä siinä näy mitään ulkoista selitystä mokomalle. Jotenkin tämä liittyy kaiketi siihen yhteen autopesukertaan kun jätin antennin yläasentoon ja pesurulla repäisi sen vauhdissa katki-poikki-ja-pinoon.

Koska rakasta ei halua heittää roskiin kuin likaista vaippaa, mieltäni kalvaa kysymys, minne autoni menee kun tiemme eroavat. Jos joku tuntee esimerkiksi jonkun paikkakunnalla asustavan syvän katolilaisen, jota autostani tuprahteleva paavin valintaan viittaava valkoinen savu ilahduttaisi, niin ilmoittakoon minulle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.