Jos ois joku

Nyt tarvitaan makkarakastiketta ja perunamuusia. Pysähtymistä ja syliä, hämmentyneitä sanoja ja hiljaista rapsutusta. Aikaa, paljon ihan tavallista aikaa ihan tavallisessa kodissa ja ihan tavallisen keittiön pöydän ääressä ihan tavallista kotiruokaa.

Porukalla pulassa olemista, koska se kuuluu elämään.

Jos siinä ois joku. Just sillon, ku mistään ei käsitä mitään eikä oo ketään, kelle sen vois sanoo. Jos ylipäätään joskus ois joku, joka ei koko ajan hokis jotain kasvihuoneilmiöstä ja finanssikriisistä ja lamasta ja sodista ja tulvista, eläkepommista ja kakkostyypin diabeteksesta, huonoista numeroista ja kaikesta kamalasta, mikä tapahtuu ihan lähellä ja voi tapahtua mulleki tai vääntäis jotain kyynistä läppää tai mustaa huumoria, vaan tekis makkarakastiketta.

Ja olis vaan.

Ihmisen lapsella untuvapeite on pitempään kuin linnunpojalla, ja sen sielu on kääritty siihen hautaan asti. Se on herkkä ja varjeltava, mutta sitä ei voi varjella viranomainen.

Ihmisen lapsesta tuntuu, vaikka me sanomme höpöhöpö. Se unohtaa, mitä joku on joskus sanonut, mutta ei koskaan, mitä joku on saanut sen tuntemaan. Rakkaus on tunne, mutta niin ovat yksinäisyys, ahdistus, pelko, häpeä ja vihakin.

Häpeä on tunteista rankin.

Sä luulit, että sä kuulut porukkaan, mutta ne pelas sut ulos, tai siis ei alkanu, ja se tuntu niinku sut riisuttas torilla alasti ja kaikki naurais, ja sä vaan häpeet ja vihaat ja se viha vie sua ja susta tule matkustaja.

Ja sä alat kostaa.

Koetamme varjella lasta kaikelta pahalta ja varsinkin pettymyksiltä, ja kun ei se onnistu, pettymys on saatava lainsäädännön piiriin, koska järjestäytynyt hyvinvointiyhteiskunta perustuu lakeihin, järjestykseen ja valvontaan.

Pettymyksen tuottamisesta on tehtävä rangaistava teko. Säädettävä laki, hallinnoitava se ja valvottava, että se toteutuu. Ja kovennettava rangaistuksia, jos niin ei käy.

Ja jos pahaa mieltä jostain syystä kuitenkin syntyy, syyllisiä ovat ensin lainsäätäjät, sitten sosiaali- ja terveysviranomaiset, poliisi ja opettajat. Tärkeintä on löytää syyllinen ja varmistaa, että mitään pahaa ei missään tapauksessa tapahdu enää. Ainakaan meillä tai meidän naapurissa.

Seuraavaks vois lopettaa kuoleman, koska sä et voi tietää siitä mitään, ja silti se tapahtuu kelle vaan ja missä vaan, eikä siinä oo mitään järkee.

Turvattomuus syntyy siitä, kun yritämme hallita elämää ja kuolemaa. Kumpikaan ei taivu suunnitteluun.

Mahdottoman keskellä mittasuhteet katoavat, fakta ja fiktio sekoittuvat, arkijärkeä kyykytetään asiantuntijalausunnoilla ja valtioneuvoston osanotto korvaa omaisen olkapään. Ei ihme, jos käsittämättömässä on raskasta elää.

Elämä on hauras. Hetki vain ja kaikki on toisin. Oppimisen ilo vaihtuu musertavaksi murheeksi. Surussa ei ole yhtään vastausta, vain valtava määrä kysymyksiä. Vihaa, kapinaa, syytöstä. Kriisiapu auttaa, mutta tuhat kertaa lujemmin lohduttaa oma ihminen, joka ottaa syliin, eikä päästä irti ikinä.

Lailla ei voida lopettaa maailmasta pahaa, mutta jokaisen teon kohdalla jokainen meistä tekee valinnan, kumpaa palvelee. Vanha virsi viitoittaa tietä: "Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman." Sen ajatuksen avulla Dietrich Bonhoeffer kesti keskitysleirin, ja tämän päivän selviytymiskeinokin saattaa löytyä yllättävältä suunnalta.

Mä en osaa sanoo, mut ehkä mä eniten toivosin, että mulla olis aika yksinkertanen olo. Niinku joku siunais ja silittäis ja sanois, että sä oot mulle rakas.

Ku kukaan ei oo ikinä sanonu.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja ja kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.