Jotkut arvet ovat ikuisia

Sota on äärimmäinen kriisi. Se vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteiskuntaan. Eikä sen vaikutus pääty sodan loppuessa, ei lähimainkaan.

Jatkosodan päättymisestä on kulunut pian 70 vuotta. Sodan jälkiä hoidetaan Suomessa kuitenkin yhä.

Eniten sota on vaikuttanut sotiemme veteraanimiehiin ja -naisiin. Monet heistä kantavat henkisten jälkien lisäksi myös konkreettisia jälkiä kehossaan: arpia, sirpaleita ja särkyä.

Monet heistä joutuivat vaikenemaan omasta sota-ajastaan pitkään. Moni joutui konkreettisesti tai henkisesti tuomituksi sodan takia.

Osa sotien veteraaneista ei toipunut koskaan. Sodan jälkeen stressi saattoi purkautua päihdeongelmina tai siten, ettei sopeutuminen tavalliseen perhe-elämään enää onnistunut. Jotkut veteraanien lapsiet tunnistavat ongelmat lapsuudestaan.

Heidän lisäkseen sota mullisti muun muassa sotaorpojen ja sotalasten elämän. Sodan jälkiä on paljon.

Osa nuoremmista suomalaisista kysyy, eikö sota olisi jo aika unohtaa. Miksi sodasta on puhuttava ja kirjoitettava yhä?

Siksi, että toisinaan mielikuvat sodasta ovat liian kiiltokuvamaisia. Sota on katastrofi. Se ei ole yksinomaan kunniallinen jakso minkään maan historiassa.

Silti itsenäisyyden säilyttäminen on valtava ja tärkeä saavutus, todellinen sankariteko.

Historian muistaminen tai tutkiminen ei saa olla tuomari, joka toruu tai antaa hyväksynnän tapahtuneelle. On pyrittävä pääsemään lähelle ihmistä. Samalla on pyrittävä ymmärtämään ihmisiä sodan, kansallisen ja henkilökohtaisen pelon, jaloissa.

On yritettävä ymmärtää myös heitä, jotka jäivät suomalaisen sodankäynnin jalkoihin, vaikka se merkitsisikin omien virheiden myöntämistä.

Sodan päättyessä määritellään voittaja ja häviäjä. Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta kovilla ehdoilla. Sota hävittiin kahteen kertaan.

Sodassa ja sen jälkimainingeissa totuus on mustavalkoista, yksi on erinomainen ja toinen äärimmäisen paha. On omia ja vihollisia. Mustan ja valkoisen välisiä sävyjä ei ole.

Suomi joutui kärsimään sodan päätyttyäkin kohtuuttomasti. Toisaalta on kulunut pitkään, ennen kuin vanhat vihollisuudet on voitu unohtaa.

Ja kuitenkaan koskaan sodan totuus ei ole yksiselitteistä. Kaikki omat eivät ole hyviä eivätkä viholliset pahoja. Kaikki ovat ihmisiä kriisissä.

Yhteiskunnan on kannettava myös henkistä vastuuta tapahtuneista.

Puolustusvoimien komentaja, kenraali Ari Puheloinen pahoittelee, etteivät suomalaiset sotaveteraanit ole aina saaneet ansaitsemaansa arvostusta ja tukea (Ksml 25.4.).

Puheloinen painottaa, että on yhteiskunnan velvollisuus huolehtia veteraanien palveluista ja etuuksista.

Tänään, kansallisena veteraanipäivänä, asia on keskustelun keskiössä.

Toivottavasti asia muistetaan riittävästä myös juhlapäivän jälkeen, veteraanien palveluista päätettäessä. Me muut voimme unohtaa, mutta sotaveteraaneilla sitä vaihtoehtoa ei ole. Heille sodan arvet ovat ikuisia.