Joulupukki kävi jo

Naisen elämä on joskus ihmeellistä. Kun on elänyt saman miehen kanssa yhteisessä huushollissa hieman yli 30 vuotta, luulee tuntevansa tämän läpikotaisin. Ei tarvitse paljoa puhua eikä ainakaan kuunnella vastauksia puheisiin, ne tietää etukäteen.

Ei sentään ihan aina. Mies lähti hiljattain muutaman kaverinsa kanssa pikkujouluristeilylle ruotsinlaivalle. Muistin edellisen risteilyn vielä hyvin, vaikka siitä on aikaa kymmenisen vuotta. Toivoin silloin tuliaiseksi jotain hyvää rasvaa (Lancome, Dior tai vastaava), ja sain tuubin Nivean käsivoidetta. Vika oli tietenkin minun, toive oli liian epämääräinen.

Tekniikka on onneksi kymmenessä vuodessa kehittynyt ja nyt laivan kemikaliossa pystyy käymään etukäteen virtuaaliostoksilla. Ruksin surutta ostoslistaan kosteuttavaa, ravitsevaa, eheyttävää ja ties mitä kasvorasvaa. Tulostin hyrskytti a-nelosen laitettavaksi talteen matkailijan lompakkoon.

Paluukeskustelun repliikit pystyi arvaamaan:

– Terve. Toitko rasvat?

– Terve. Ei ollu.

Olin tällä kertaa väärässä. Alkoi hävettää ahneus, sillä jok’ikinen kohde listasta oli hankittu.

Joulupukki siis kävi jo, enää ei ilkeä mitään toivoa. Varsinkin kun hän vietti viime sunnuntain kooten ystävällisesti ostamani kuntopyörän. Pyörästä tuli muuten hyvä, mutta ohjaustankoa ei voi säätää ollenkaan, koska ”ruuvi ei yllä jengoille”. Vielä puuttuu kirjateline ja pidike pähkinäpussille.

Vaikka olin kokoamisvaiheen ajan hipihiljaa, mitä nyt tepastelin pyöräilykengissä huokaillen ympärillä, jouduin nöyryytyksen kohteeksi. Pyörän selkään ei ollut asiaa, ennen kuin olin lukenut käyttöohjeen. Hah. Mikään ei ole niin helppoa kuin kuntopyörän näppäinten painelu, ei se sekaisin mene. Perhesovun vuoksi olin lukevinani, mutten omaksunut.

Urheilijaihanteeni pyöräilyssä on 85-vuotias isäni, joka viime kesänä polki 1 300 kilometriä. Jos vappuun mennessä pääsisi edes puoleen tuosta.

Itse vietin pikkujoulut parin kaverin kanssa maissa Tampereella. Tuliaisia en tuonut, sillä perinteinen hotellisaippua on nykyään mahdoton. Majoitusliikkeet ovat siirtyneet luontoa säästäviin säiliömalleihin, joita ei saa irti seinästä ilman työkaluja.

Ravintolasta oli ruuhkaisena pikkujouluaikana hyvä varata pöytä etukäteen. Jostain syystä onnistun lähes aina mörähtämään sukunimeni epäselvästi, niin nytkin.

– Muranen?

– Ei, Puranen, P niin kuin...

Silloin iski blackout. Aivot tuottivat vain tuhmia p-alkuisia sanoja mieleen. Toinen toistaan hirveämpiä, ei ainuttakaan sopivaa.

Itserangaistukseksi ja vastaisuuden varalle opettelin ulkoa ilmailun radioliikenteen kansainväliset aakkoset. Ne eivät olisi tuossa tilanteessa paljoa auttaneet, sillä P on ”papa”.

Gynekologista tuli mieleen naapurin koira. Sen rakennusalalla toimiva isäntä päätti kokeilla, voiko koirasta kouluttaa homekoiran. Alku näytti lupaavalta, koulutettava löysi hyvin piilotetut homeiset kappaleet. Sitten se toi isännän ällistykseksi tälle astmapiipun. Ei tullut homekoiraa, tuli keuhkotautien erikoislääkäri.