Joutava järkytykseni ei pelasta ketään

Olen tässä kertana muutamana katsonut elokuvia, joista päällimmäisenä fiiliksenä on jäänyt julmettu hatutus. Ei, en erehtynyt katsomaan Adam Sandlerin komediaa tai Levottomia, vaan angstini on kummunnut elokuvien aihepiiristä.

Michael Haneken ohjaama Rakkaus (2012) kertoo iäkkäästä pariskunnasta, jonka vaimo sairastuu vakavasti. Kultaisella palmulla palkittu draamaelokuva kertoo luopumisen tuskasta ja elämän päättymisen vääjäämättömyydestä.

Se kultainen reunus tarinassa on olevinaan otsikon mukainen rakkaus, välittäminen toisesta, kun hän hiljalleen hapertuu pois, ja se, että kuinka rikasta mennyt elämä voi olla. Eipä paljon lohduta, kun makaat omassa saastassasi, odottaen viikatemiestä.

Äskettäin erehdyin katsomaan Thomas Vinterbergin ohjaaman ja Mads Mikkelsenin väkevän roolisuorituksen kannatteleman elokuvan Jahti (2012). Niin ikään Cannesissa palkitussa filmissä lastentarhan opettaja joutuu syytetyksi lasten ahdistelusta. Tarina kuvaa raadollisesti pahan kierrettä, jossa elinikäiset ystävyyssuhteet saavat väistyä, kun juorut alkavat levitä.

Jos joku Jahdin nähtyään miettii edes hetken, ennen kuin lähtee mukaan huhupuheisiin ja lynkkausporukoihin, voidaan elokuvan sanoa saavuttaneen jotain positiivista. Lopputekstien rullatessa tämä ei lämmittänyt sen enempää kuin housuihin kuseminen pakkasella.

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakkaus ja Jahti ovat loistavia elokuvia, jotka saavat ajatukset liikkeelle ja tunteet vuotamaan ylitse. Mutta kun elokuvien parissa olisi tarkoitus viihtyä. En halua päälleni maailmantuskaa.

En halua piehtaroida ajatuksissa, että jos olen onnekas, minulla on joku pyyhkimässä velliä suupielistä, mutta todennäköisemmin eloni viimeiset hetket pihisen yksin jossain laitoksen nurkassa.

Tai sitä, miten vastenmielisen aivottomia laumasieluja ja verenhimoisia raakalaisia ihmiset voivat olla.

Haluan nollata, viihtyä, paeta arkea, kenties nauraa tai ryhtyä kutkuttaviin spekulaatioihin roolihahmoista tai juonenkäänteistä.

Pää pensaassa ja laput silmillä on kivaa siihen asti, kunnes sudet näykkivät nilkkoja. Siksi viisas hankkii tietoa, vaikka se lisääkin tuskaa.

Vavahduttavista tragedioista tulee surupornoa siinä vaiheessa, kun se ei johda toimintaan. Jos piehtaroimme katastrofikuvastossa, murhaoikeudenkäyntien pöytäkirjoissa ja murheellisissa filmatisoinneissa vailla oivallusta maailmasta ja päätöstä ryhtyä muuttamaan asioita, ruokimme vain omaa turmeltunutta egoamme.

Maailma ei mene eteenpäin ellemme perehdy siihen, mutta ei myöskään silloin, jos vain istumme tumput suorina päivittelemässä kauheuksia.

Koska koen resurssini rajallisiksi ja sielunmaailmani jossain määrin itsekkääksi, en ole valtaamassa porauslauttaa Arktiksella tai hoivaamassa malarialapsia Saharan eteläpuolella.

En mahda mitään Romanian lastenkodeille, en voi palata ajassa taaksepäin pelastamaan sadistien murhaamaa Eerika-lasta tai matkustaa ihmiskilveksi sisällissodan runtelemaan Syyriaan, joten en halua myöskään tietää yksityiskohtia näistä.

Samasta syystä en kaipaa vapaailtani täytteeksi nihilististä kuvausta ihmisluonnon raadollisuudesta, vaikka se tehtäisiin kuinka taitavasti.

Tästäkin huolimatta tiedän, että uusi lipsahdus inhorealistisen elokuvan puolelle on vain ajan kysymys. Toivottavasti vielä jonain päivänä se johtaa johonkin hyödyllisempään, kuin kolumnimittaiseen jorinaan maakuntalehden sivulla.