Juhlitaanko nyt toreilla?

Vielä tälläkin viikolla sosiaalisessa mediassa on hehkutettu sitä, mitä Bratislavan illassa tapahtui tasan kuukausi sitten. Mikael Granlundin paidasta maksettiin yli 10 000 euroa. Samaan aikaan ison veden takana kaksi joukkuetta valmistautui kauden tärkeimpään otteluun - NHL:n finaalisarjan seitsemänteen otteluun, otteluun Stanley Cupin herruudesta, kansainvälisen jääkiekon herruudesta.

Torstaiaamuna oli pakko louskuttaa leukojaan siellä sosiaalisessa mediassa: Missä kaikki suomalaiset henkeen ja vereen -kiekkofanit ovat nyt, kun katajaisen kansan edustajan nimi on kirjattu suureen jääkiekkohistorian kirjaan? Siis suureen kansainvälisen jääkiekkohistorian kirjaan, eikä b-maajoukkueiden MM-kisojen taskupokkarin kokoisen historiikin nopeasti kellastuville lehdille.

Täytyy toki tunnustaa, että ensimmäiseksi, kun näin seitsemännen finaaliottelun lopputuloksen, olin hieman pettynyt. Sen verran perisuomalaista moraalia on minussakin, että olisin pujottanut Stanley Cup -sormuksen mieluummin Vancouverin Sami Salon sormeen. 36-vuotias Salo kun raatoi ottelusta toiseen, vaikka ei ihan huippuvuosiensa peliminuutteihin päässytkään. Bostonin Tuukka Raskin rooli sen sijaan oli, 29 runkosarjan ottelua lukuunottamatta, luukkujen availu vaihtopelaajille ja suun soitto vastustajille.

Mutta kysytään keneltä tahansa asiantuntijalta, niin kakkosmaalivahti on joukkueen sisällä arvossa arvaamattomassa. Tim Thomas oli Bostonin maalilla täyttä rautaa, mutta hyvällekin etulinjan taistelijalle tärkeää on se, että tietää selustan olevan turvattu. Viime vuosien aikana Rask on osoittautunut kaikessa kylmäpäisyydessään luottamuksen arvoiseksi: Kaudella 2008-2009 nollapeli ainoassa pelatussa ottelussa, viime kaudella nousu ykkösmaalivahdiksi ohi Thomasin ja pudotuspeleissä hetkellinen yliote Buffalon Ryan Milleristä. Konkari Thomas näytti nuorelle suomalaiselle kaapin paikan kuluneella kaudella siitäkin huolimatta, että Rask pelasi runkosarjassa 29 ottelua torjuntaprosentilla 91,8.

Kaveria ei ehkä turhaan tituleerata NHL:n parhaaksi kakkosmaalivahdiksi.

Suomalaisia Stanley Cup -voittajia on jo paljon, mutta ei vielä niin paljon, että Raskin voiton kohdalla voitaisiin jo kohauttaa olkapäitä ja sanoa "mitäs tuosta, onhan noita". Vertailukohtana on kuitenkin vuodesta 1984 alkaneet tapahtumat sekä Esa Tikkasen ja Jari Kurrin voittokulku lähes tulkoon Stanley Cup -voitosta toiseen.

Vuodesta 2007 lähtien Suomi on saanut neljä eri Stanley Cup -mestaria, vain vuosi 2009 oli rapakon takana suomalaisittain vaisu. Yhdestä NHL-seurasta ei ole enää vuosikausiksi dominoimaan liigan tapahtumia, kuten Edmonton Oilers teki 1980-luvulla. Kiitos tästä kuuluu liigan palkkakatolle, vapaiden agenttien lisääntyneille siirtymisille sekä varaustilaisuudelle, jossa heikoimmin sijoittuneet saavat parhaat varausvuorot. Näin ollen voimme kenties haudata haaveemme Teemu Selänteen toisesta mestaruudesta Anaheimin ankoissa tai Valtteri Filppulan päättymättömästä voittomarssista autokaupunki Detroitissa. Sen sijaan meidän tulee iloita yksittäisten pelaajien onnistumisista sekä heidän suurista vastuurooleistaan omissa seurajoukkueissaan.

Suomalainen peruskiekkofani on fani vain silloin, kun menestystä tulee. Siitä huolimatta suomalaisten menestys NHL:n taalajäillä ei tuo kansaa toreille maailman mestaruuden tavoin, vaikka aihetta olisi. Ehkä tilanne on toinen kahden vuoden päästä, kun Minnesota Wildin Mikko Koivu johdattaa joukkueensa finaaleihin, Nicklas Bäckström on maalillaan kuin muuri, Antti Miettinen voittaa pudotuspelien maalipörssin ja Granlund ratkaisee seitsemännen finaalin ilmaveivillään.

Silloin ovat suomalaiset kiekkofanit teinityttöjä myöten torilla juhlimassa - ja syytäkin olisi.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.