Juutalaisuus ja holokaustin muisto elokuvissa

Toisen maailmansodan aikana tapahtuneen juutalaisten järjestelmällisen kansanmurhan, holokaustin, synnyttämät ajatukset ovat keskeinen osa lähihistoriaamme. Tähän kuuluvia kysymyksiä ja näkökulmia on ilmeisen vaikea objektiivisesti arvioida niihin liittyvän traumaattisuuden ja äärimmäisen tunnelatauksen vuoksi.

Nykypäivän elokuvantekijät ovat kuitenkin tarttuneet haasteeseen. He tarkastelevat näitä menneisyyden haamuja uudella ja inspiroivalla otteella – samaan aikaan, kun muutamissa Itä- ja Keski-Euroopan maissa pyritään jopa lainsäädännöllisin toimenpitein rajoittamaan asiasta käytävää keskustelua.

Miten näitä traumoja voidaan käsitellä populismin sävyttämässä nykytodellisuudessa? Kuinka pystymme havainnoimaan monissa maissa jopa tabuksi luokiteltua aihepiiriä?

”Jopa ihmiskunnan pimeimpinä hetkinä sisällämme saattaa olla ääni, joka pitää meidät ihmisinä. Siinä on elokuvani toivo.”

Näin lausui ukarilaisohjaaja Lászlo Nemes, kun hänen teoksensa Saulin poika (Saul fia, 2015) voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Kyse on klaustrofobisesta, Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin sijoittuvasta elokuvasta, jonka pääosassa on juutalainen Saul (Géza Röhrig). Hän toimii niin sanottuna sonderkommandona keskellä polttouuneja ja ruumiskasoja.

Aiemmin on toinen unkarilainen, dokumenttiohjaaja Péter Forgács luonut omia visioitaan juutalaisuuden historiaan. Holokaustin muisto on Forgácsin teoksissa läpitunkevasti läsnä, sillä elokuvat rakentuvat vanhojen kaitafilmien varaan. Forgács leikkaa materiaalin uudelleen, lisää siihen arkistokuvia ja Tibor Szemsön säveltämän nykymusiikin.

Näin syntyvät ”video-ooperat” kuvaavat juutalaisperheiden kohtaloita 1930- ja 1940-luvuilla. Forgácsin teosten myötä juutalaiskysymys laajentuu kansallisten rajojen ulkopuolelle. Siitä tulee vahvasti inhimillisyyteen kietoutuvaa, sillä Forgács asettuu elokuvissaan kuvaamiensa henkilöiden asemaan ja luo unohtunutta, aiemmin käsittelemätöntä historiaa muistin ja elokuvan keinoin.

Ehkä juuri elokuva onkin se taidemuoto, joka tällaiseen parhaiten soveltuu, kun muistamme sellaisia väkeviä teoksia kuten Alain Resnais’n Yö ja usva tai Claude Lanzmanin massivinen yhdeksän tunnin eepos Shoah (1985). Näissä elokuvissa ei ole pelastajaa eikä sankarillisia hahmoja, vaan ja ainoastaan äärimmäisyyksiin viety kamppailu elämästä kuoleman porteilla.

Ferenc Törökin uutuudessa Oikeutettu matka (2017) on kyse kahden ortoksijuutalaisen, isän ja pojan, paluusta pieneen unkarilaiskylään vuonna 1945. Heidät on aiemmin karkotettu sieltä, mutta nyt he palaavat salaperäinen matka-arkku mukanaan.

Török herättää menneisyyden esiin vahvalla kerronnallaan, jossa juutalaisuuden olemus tiivistyy paljastavasti. Nykyhetki ja menneisyys ovat alituisessa keskustelusuhteessa, kun elokuva palaa muistojen maisemaan.

Kirjoittaja on Tallinnan yliopistossa toimivan Baltic Film and Media Instituutin elokuvahistorian professori ja Keskisuomalaisen elokuvakriitikko.

Juutalaiskohtalot elokuvassa ovat teemana Kulttuurityrkyillä Jyväskylän Ainolassa lauantaina. Seminaarissa nähdään Forgácsin ja Törökin elokuvat.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .