Kärttyisten naisten seura

Neljä kolmatta kymmentä käyvää naista istahtaa pöydän ääreen. Siideripullot paukautetaan puupinnalle ja otetaan elämän kolhima ilme naamalle.

"Tytöt, kyllä tää maailma on paha paikka."

Siitä se alkaa: iloisen lauantain arjen haastavuus, parisuhteen ongelmat ja kaiken ylitsepääsemätön ahdistavuus -purnaussessio osa 563.

Sitä on vanhettu yhdessä ja muututtu teini-ajan huolettomista, kylän puskissa pyörivistä vesseleistä neljäksi aikuiseksi, jotka yrittävät selvitä iän tuomista haasteista. Se, tykkääkö joku musta vai ei, on niin haudattu ja kuopattu ongelma, että sen muisteleminenkin puistattaa.

Nyt pohditaan: onko töitä, paikkaa maailmassa, rahaa, asuntoa, järkevää suunnitelmaa, auton käyttömahdollisuutta ja sitä, pitäisikö mennä joskus naimisiin?

Ja mikä on elämän tarkoitus?

Huolettomuus karkasi jo sen kahdennenkymmenennen syystuulenpuuskan mukana. Se karkasi niin kauas kukkuloille, ettei sitä edes näe. Tai no, näkee siitä joskus unta.

Sinisilmäisyys maailmaa kohtaan on asia, jonka saa helposti poljettua maanrakoon. Kun opiskelupaikan saanti lukion jälkeen oli lottovoitto, muuttui se pian hirmuiseksi kamppailuksi. Valmistumista lähelläkään se ei muutu juhlaksi, vaan on yhden loppu ja seuraavan, suuren tuntemattoman kylmiä väreitä nostattava alku.

Kun parisuhde oli juuri täysi-ikäistyneelle pelkästään hirveen ihana juttu, on se nyt myös kahden yksilön kamppailu elämän yhteensovittamisesta. Työpaikka ei ole kesää edeltävä ongelma, se on perimmäinen kysymys.

Neljä yhdessä kasvanutta sielunkumppania etsii yhä yhteisiä hetkiä, jolloin voi pitää toista kädestä. Jakaa ongelmia ja yrittää löytää se tie, jolla ei ole ihan niin montaa kiveä.

Minä olen nykyisin valittaja. Jäkäjäkä ja maailma kolhii. Ei angstinen nuori vaan angstinen muori, joka mielensä puupirtissä huitoo kaulimella rauhan ilmaa rikki. Kaikki on kamalan vaikeaa, eikä huomenna varmasti tapahdu mitään hyvää.

Jossain vaiheessa haaveet ja yrittäminen alkavat tuntua jotenkin täydeltä soovalta. Kun on antanut kaikkensa ja haaveillut pääkopan kipeäksi, syntyy valittaja: ripaus menetettyä uskoa, pahantuulisuutta ja ihan totaalista kyllästymistä. Aikuinen.

Tajuaahan sitä kuulostavansa typerältä kaikkine muka-ongelmineen. Kuitenkin jokainen kamppailee joskus pienimpienkin arjen pulmien kanssa. Jokaisella on omat, erilaiset huolensa. Ei niistä aina kehtaa valittaa, maailmassa monella on oikea hätä.

Pieni purkautuminen on joskus kuitenkin paikallaan, se ihmiselle suodaan. Jos maailma joskus tuntuu helpommalta jupisemalla, niin haitanneeko tuo? Kitinä voi olla typerää ja turhaa, mutta, ah, niin helpottavaa.

Parasta kuitenkin on, että ne, keiden kanssa arjen ahdistavuuttaan jakaa, ovat niitä maailman parhaita asioita. Kädet, joista voi ottaa kiinni ja korvat, jotka kuuntelevat jokaisen kirosanan. Yhdessä kaikki on helpompaa ja lopulta murheetkin pieniä, kiitos siitä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.