Kööpenhamina ja lapsen tie

Mummo, en jouda sinun kanssasi juttelemaan, olen pulkkamäessä. Moikka", lapsenlapseni ilmoitti ja sulki puhelimensa. Totta. Ei hän joutanut.

Pääkaupunkiseudulla asuvalle kuusivuotiaallekin on kertynyt jo kokemusta, että pulkkamäen lumi voi vaihtua vedeksi, kuten Galleria Heinossa parhaillaan esillä olevassa Olivier Whiteheadin akvarellissa.

Siksi lumen tarjoamasta riemusta on nautittava mahdollisimman pitkään.

Mietin, olisiko brittitaiteilijan teos mahtanut hätkäyttää Kööpenhaminan ilmastokonferenssin kosmeettisia lausumia vääntäneitä virkamiehiä ja valtion päämiehiä. Ei liene sattumaa, että Antti Laitisen teos Rakensin oman saaren ( It's my Island) on esillä kolmenkymmenen muun ilmastokysymykseen kantaa ottavan taiteilijan yhteisnäyttelyssä Lontoon Royal Academy of Artsissa. /Earth - Art of a changing world/ -näyttely avattiin sopivasti vain viikkoa ennen Kööpenhaminan kokouksen alkua.

Mielelläni olisin antanut maailman ilmastoasioista päättävien käteen myös vasta ilmestyneen Inkeri Karvosen kirjoittaman ja Ulla Vaajakallion kuvittaman lastenkirjan Paanu-tonttu ja taikapurje. Siinä koverrettuun paanuun asennetun Ainoli Pellavaisen kutoman taikapurjeen avulla kaverukset pääsevät seuraamaan seutukunnan elämää ilmasta käsin. He havaitsevat, että ihmiset ajavat autoillaan enimmäkseen yksistään ja monet vieläpä edestakaisin ilman sen mitään mainittavaa syytä. Ilmaston kannalta sellainen ei ole järkevää, vaikka olen kuullutkin, että citymaasturin jalanjälki on pienempi kuin isokokoisen lihaa syövän koiran.

Mutta teitä citymaasturit ja tiellä kulkevaiset tarvitsevat enevässä määrin. Karvosen satuhahmoille ja heidän kanssaan puuhaileville lapsillekin tuotti surua Myllynotkoon kaavailtu tie, joka olisi pyyhkäissyt olemattomiin luonnonvaraisen leikkipaikan puroineen ja kukkaniittyineen. Variksilta ja muilta metsän linnuilta suunnitelman toteutus olisi vienyt unipuut. Paikka oli suvereeniteetiltaan samaa luokaa kuin Laitisen rakentamat mikrokosmokset merelle ja metsiin.

Myllynotkon hävittäminen olisi ollut rikos.

Lapset keksivätkin keinon. He menivät suoraan Erittäin Tärkeän Henkilön puheille kukkakimppuineeen, heinäsirkkoineen ja sammakkoinneen. Lapsilla oli mukanaan myös ehdotus lasten tiestä kaupungin onneksi. Lapset kohdattuaan Erittäin Tärkeä Henkilö tuli toisiin ajatuksiin. Lopulta kaikki päättyi hyvin, niin kuin lastenkirjoissa on tapana.

Näin auvoisesti tosielämässä ei valitettavasti aina käy. Tarvittaisiinko Paanu-tonttuja ja Ainoli Pellavaisia laajemminkin pehmittämään tärkeiden ihmisten pääkoppia, jotta saisimme ympäristö- ja lapsiystävillisempää yhdyskuntasuunnittelua?

Jossain näin on jo toimittukin. 1970-luvun taitteessa rakennetussa Pähkinärinteen kaupunginosassa Vantaalla ala-aste on sijoitettu siten, ettei kouluun tulevien lasten tarvitse ylittää ajotietä lainkaan kouluun tullessaan. Tämä tietää kuutta vuotta turvallista koulumatkaa. Joku on siis ajatellut. Joskus. Mutta riittääkö tällaisia ajattelijoita vastakin?

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.