Kadonneen empatian metsästys

Olen ollut tänä vuonna 30 vuotta parturi-kampaamo-yrittäjänä, kuunnellut monenlaista tarinaa, eikä yksikään tarina ole ollut turha.

Olen jokaisesta jotain myös itse oppinut, mutta parasta, että olen kuuntelemalla voinut olla läsnä jonkun ilossa, murheessa ja surussa.

Näiden vuosien myötä on asioita, jotka eivät muutu, kuten se, että mikä itsestä tuntuu pieneltä, voi toisesta tuntua suurelta asialta eli emme voi toisen tunnetta verrata omaamme. Kuinka usein sorrumme kuitenkin siihen, että meille on aina tapahtunut enemmän, pahemmin tai paremmin?

Jos empatiaa myytäisiin, ostaisimmeko sitä? Sillä tuntuu kuin se olisi katoava kansanvara. Huomioiminen tai hyväksyntä on hinnoiteltu sillä saako vastineeksi jotain vähän parempaa. Parisuhteessa olevat ovat arvottaneet kosketuksen, hellyyden ja hyväksynnän, vastineeksi vaikka seksistä. Ystävyyssuhteet on arvotettu sen mukaan, mitä niistä saamme, rinnalla kulkeminen on liian vaikeaa sillä siinähän joutuisi antamaan itsestään jotain.

Tunneköyhyys on mielestäni pahempaa kuin rahallinen. Rahalla ei saa rakkautta. Vanha sanonta, mutta täysin totta. Emme voi ostaa ystävyyttä emmekä todellista rakkautta.

Kun tunnetasomme on siirretty someen, huomioimme yhä vaikeammin toisiamme. Elämämme on peukutus Facebookissa, mutta tosielämän kannustus on kadonnut. Miksemme sanoisi, tekisi, huomioisi tässä ja nyt, "peukuttaisi " ääneen? Sitä me tarvitsemme.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.