Kadotetut paratiisit

Kööpenhaminan ilmastokokouksen kunniaksi meille kerrotaan planeetan nykyhetkestä ja tulevaisuuden uhista kaikkialla. TV-dokumenteissa vilisee tilastoja, tehtaanpiippuja, Afrikkaan kuljetettavaa elektroniikkajätettä, louhoksia, janoa, tauteja ja sukupuuttoa.

Yksi vaikuttavimmista kuvista osui eteeni myöhään illalla, kun käänsin kanavaa: kertojan ääni selitti, että luontodokumentit tehdään vain näyttämään siltä, että eläimet asuvat suurella, koskemattomalla alueella. Oikeasti ihmiset ja kaupungit ovat kaikkialla. Kamera siirtyi äkkiä apinoista turisteihin ja näytti valtavan kaupungin kirahvin selän takana.

Tuli petetty olo.

Kuvat näyttivät kuitenkin tutuilta: tätähän on tehty kulttuuriympäristöille jo pitkään. Kuvista ei koskaan voisi päätellä, että suurkaupunki on kurottunut jo Gizan pyramidien varpaille, tai että pyramidien ympärillä on niin paljon liikennettä, että autot haluttaisiin ohjata moottoritielle. Tietä ei kuitenkaan ole rakennettu, koska ainoa idyllinen kuvakulma pyramidialueelta olisi sen myötä kadotettu lopullisesti. Ympäristö halutaan esittää pyhänä, koskemattomana ja juuri sellaisena kuin se on aina ollut.

Internetistä todellisuus paljastuu hämmästyttävän nopeasti. Vain yksi kuvahaku, ja eteen aukeaa valtava harmaa kaupunki, jonka keskeltä pyramidinhuiput kohoavat.

Ilmeisesti ihmisistä vapaassa ympäristössä on jotain sellaista, että sitä halutaan näyttää ja nähdä. Me haluamme uskoa, ettemme ole koskettaneet vielä jokaista planeetan kolkkaa tai tuhonneet mitään ikiaikaista. Haluamme nähdä maailman sellaisena, kuin kuvittelemme sen olleen joskus hyvin kauan sitten: tasapainoisena, suurena ja ilmavana.

On kiinnostavaa ajatella, että tänä tiedon aikakautena me edelleen tiedämme kaukaisista maista vain sen, mitä meille näytetään. Osittain on tietysti kyse myös siitä, mitä haluamme nähdä - pyramidien kuuluu olla keskellä tyhjää aavikkoa, Sikstuksen kappelissa pitää olla hiljaista ja harrasta, Mona Lisan hymyn pitää koskettaa taulun edessä seisovaa matkailijaa enemmän kuin kaikki Mona Lisasta tehdyt painokuvat koskettavat.

Siistejä, autottomia ja kerrostaloista tyhjiä kuvia katsellessa tulee väkisinkin mieleen, että ihmisen kaikkialle tunkeutuvissa kaupungeissa on jotain hävettävää. Kamera kääntyy häveliäästi muualle, ikään kuin emme haluaisi nähdä millaisia olemme. Television kokoinen sademetsä on ehjä ja raikas ja rakennukset ja patsaat siistejä, hyvin kunnossapidettyjä ja ikuisesti olemassa. Kuviin ei haluta alastonta totuutta, koska totuus on hämmentävä ja epätäydellinen.

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.