Kahden tulen välissä

Lähi-idän tilanne, etenkin Israelin ja palestiinalaisten loputtomalta näyttävä konflikti avautuu viestimien kautta eri puoliltaan lähes päivittäin myös suomalaisille. Tapio Kujalan tuore väitöskirja Lähi-idän mediasota – Journalismin ristipaineet Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa avaa tuohon uutistarjontaan monia tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia.

Kujala tarkastelee työssään Lähi-idän mediasodan strategioita ja median hallintaa. Ensimmäinen ongelma on, että käsiteltäville ilmiöille ei ole olemassa neutraaleja sanoja.

Keskisuomalaisen lukijakommenteissa on pyritty kiistämään koko konflikti eli osapuolten näkemyserot. Jos asetelman näkee niin, että vain toinen osapuoli on oikeassa ja toinen väärässä, ei luonnollisesti ole olemassa aitoa ristiriitakonfliktiakaan – kyse on vain väärässä olevan osapuolen väärinkäsityksestä.

Jos kuitenkin lähtee siitä, että näkemykset aidosti eroavat, on sanojen vankina. Kujala puhuukin ”konfliktin sanakirjasta”. Sanojen ”rahanpesu” on yhtä toimiva mekanismi kuin salaaminen tai vaikeneminen. Puhdistettujen ja laimennettujen sanojen ”kastroitu kieli” mitätöi asioiden tarkoitetun alkuperäisen merkityksen, jolloin media joutuu luomaan uuden todellisuuden tulkinnan.

Tämän ongelman kanssa kansainvälinen media tasapainoilee jatkuvasti, varsinkin kun tulkittavana on Lähi-idän leimallisesti voimallinen puhekulttuuri. Pitäisikö palestiinalaisalueisiin viitattaessa puhua miehityksestä, vapautuksesta vai kiistanalaisista alueista? Puhutaanko Jordan-joen länsirannasta, Juudeasta ja Samariasta vai Palestiinalaisalueesta? Onko siellä juutalaisten kyliä, siirtokuntia vai laittomia siirtokuntia?

Entä yleistykset? Pitäisikö puhua juutalaisista, sionisteista vai israelilaisista, kun kaikki sionistit eivät ole juutalaisia, kaikki juutalaiset eivät ole israelilaisia eivätkä kaikki israelilaiset juutalaisia? Onko kyse arabeista, palestiinalaisista vai muslimeista? Kaikki arabit eivät ole palestiinalaisia, kaikki palestiinalaiset eivät ole muslimeja eivätkä kaikki muslimit palestiinalaisia.

Kielen politiikka ulottuu kaikkein välittömimpäänkin konkretiaan, Kujala osoittaa. Mikä tahansa valittu ilmaus esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisalueet erottavasta israelilaisesta järjestelystä on jo kannanotto.

Koko konflikti on outo symbioosi: media elää väkivallasta, jonka kumpikin osapuoli pyrkii hyödyntämään tarjoilemalla itsensä uhrina ja vastapuolen hyökkääjänä. Kentällä journalisti joutuu tekemään työnsä usein kiireessä ja vaarassa. Ja sen jälkeen moderni viestintäteknologia mahdollistaa loputtoman propagandan ja minkä tahansa journalistisen näkökulman kyseenalaistamisen internetissä ja sosiaalisessa mediassa.

Tässä maailmanlaajuisen mediasodan ristitulessa journalisteilla on aina vaarana jääminen stereotypioiden tai vain toisen osapuolen tietojen varaan. Journalistit voivat tietenkin tietoisesti noudattaa konfliktin osapuolten tavoitteita, ideologioita ja näkökulmia mutta avustaa näitä myös tietämättään. Lähi-idän kriisiviestinnässä on lukuisia rajoittamisen sekä myötäsukaisen vaikuttamisen mekanismeja, kuten Kujala osoittaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.