Kaikkea ei pidä jakaa muiden kanssa

Pidin vuonna 2002 videopäiväkirjaa. Olimme muuttaneet edellisvuoden lopussa omakotitaloon ja juuri hankittu digitaalinen videokamera innoitti jostakin syystä audiovisuaaliseen historian tallentamiseen. Niinpä suuntasin kameran linssin joka sunnuntai-ilta pärstääni päin ja kertasin muutamassa minuutissa päättyvän viikon kuulumiset.

En ole uskaltanut vielä kertaakaan katsoa kyseistä tallennetta. Sen mitä muistan nauhalle pölöttämistäni asioista, niin tuskinpa tuolloin mitään kuolematonta on tullut lohkaistua.

Olen silti tyytyväinen siihen, että näin tein. Ei sillä, että pitäisin itseäni sen sortin merkkimiehenä, jonka kuuluukin taltioida ajatuksiaan. Mutta onpahan jälkipolville jotakin päiviteltävää. "Ei hyvää päivää, minkälainen dorka faija on ollut nuorena", saattavat sanoa. Luultavasti syystäkin.

ONNEKSI YOUTUBEA ei ollut vielä kymmenen vuotta sitten olemassa. Olisin kolmikymppisenä saattanut olla niin pösilö, että olisin julkaissut videoblogia verkossa. Siellä ne nyt pyörisivät kaiken kansan nähtävillä.

Olen silloin tällöin, ihan työnikin puolesta, perannut Youtuben valtaisaa tarjontaa. Ala-arvoista töhnää on tarjolla pahimpienkin voyeristien tarpeiden täyttämiseen.

Koska kännyköiden videokamerat ovat parantuneet ja ennen kaikkea yleistyneet huimasti, ei kukaan meistä enää ole turvassa.

Jos viinamäen mies sattuu törttöilemään humalassa Jyväskylän kävelykadulla, saattaa video katkokävelystään olla netissä jo ennen kuin putkan ovi aukeaa.

En halua edes ajatella, minkälainen ase Youtube on koulukiusaajien käsissä.

Kansalaisten mediakasvatukselle kaikissa ikäluokissa tuntuisi olevan huutava tarve. Ihan kaikkea ei ole tarpeen eikä suotavaa jakaa muiden nähtäväksi.

SE ON VARMAA, että suomalaiset kuvaavat nykyään enemmän kuin koskaan. Valokuvia vedostetaan silti samaan aikaan yhä vähemmän. Kallisarvoiset ja ainutlaatuiset muistot on säilötty muistikorteille ja kovalevyille, ja niitä selataan tietokoneen tai televisioruudun kautta.

Näin myös meillä. Olen raahannut alussa mainitun videokameran synnytyslaitokselle molempien mukuloidemme ensimmäisiä hetkiä ikuistaakseni. Tajusin muuten juuri, etten ole ottanut minkäänlaista varmuuskopiota kummankaan reissun videoista ja valokuvista. Varmaan kannattaisi.

SIITÄ ON tultu pitkä matka, kun vedostelin mustavalkokuvia parikymppisenä kerrostalokaksiomme vaatekomeroon väsäämässäni pimiössä. Olihan siinä ihmeen tuntua ihan eri tavalla, kun tiirasi punalampun valossa, että minkälainen kuva sitä ilmestyy kehitysnesteessä lilluvalle paperille.

Sitä ennen oli kuvattu filmi pitänyt taikoa negatiiveiksi kehityspurkissa. Kameran silmäniskusta kului siis melkoinen tovi ennen kuin valmista kuvaa pääsi esittelemään.

Omat kersani vaativat yleensä kuvattavaksi tullessaan otosta nähtäväksi saman tien sulkimen räpsähdettyä. Siitä huolimatta, tai oikeastaan juuri sen takia aionkin edelleen säilyttää vanhat pimiölaitteeni.

Tiedä vaikka ipanat isompana alkaisivat retroilla ja harrastaa mustavalkofilmille kuvaamista. Se voisi opettaa kaikki-tänne-ja-heti-sukupolven edustajille aina tarpeellista kärsivällisyyttä.

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen esimies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.