Kaikki mikä kiiltää ei ole urheilua

Mistä erottaa hyvän urheilun huonosta urheilusta? Hyvä urheilu tuntuu niin, että ihanasti sattuu.

Huono urheilu sattuu niin, että perkheleesti tuntuu.

Kun JJK heinäkuussa raakkasi MyPan ulos Suomen cupista, seurasi kaiken kokenut jyväskyläläinen jalkapallomies viimeiset minuutit Harjun katsomon laidalla ja itki liikutuksesta. Hän oli nähnyt monet vuodet, hän tiesi voiton taustat.

Juuri tätä urheilu on. Mielentila.

Se ei ole vaikka monet niin näyttävät näinä päivinä käsittävän paperinmakuinen viisivuotissuunnitelma tai ohjekirja pykälineen tai asemakaava, saati tyhjää hönkivä mainoslause.

Urheilua tunnelmallisimmillaan ja paisuttavimmillaan ei tehdä, se syntyy.

Siihen ei riitä, ei enää, tavanomaisuus. Ei se, että iso pallo sattuu olemaan maalissa, pieni pallo vierii aidan alitse tai edes se, että keihäs kaartuu 85 metrin viivan toiselle puolelle.

Siihen, että rintaa raastaa hyvästi ja syvästi, ahteri nousee penkistä ja kädet alkavat huomaamatta läpsiä toisiaan, tarvitaan aika, paikka, yhteisöllisyys ja taju siitä, että tämä hetki ei ole väärennös tai kaupungin nokkelimmassa mainostoimistossa väkisin väännetty brändi ja että urheilijat edessämme eivät bluffaa vaan ovat tekemässä aidosti jotain sellaista, josta he itsekin täyttyvät.

Kun urheilutapahtumasta kasvaa taideteos, ei ratkaisevaa ole edes se, nähdäänkö voitto tai tappio.

Molemmat kouraisevat. Omalla tavallaan.

Kirjoitan tämän siksi, että hirvittää.

Olen huomannut urheilua läpsittävän ja listittävän. Olen nähnyt kenttien liepeillä liikaa tärkeileviä naamoja, liikaa paskan jauhajia, kuullut liikaa sivupoluille ohjaavia analyyseja ja sinänsä jopa hyvää tarkoittavia kyhäelmiä, joiden laatijat eivät kuitenkaan osaa lukea urheilun perimmäisiä arvolatauksia ja merkityksiä.

Urheilua ollaan viemässä joko tiedostaen tai tiedostamatta pois urheilulta. Tärkeäksi ovat tulleet suuruus, nippelifilosofia ja yksilön ego, eivät pienuus, urheilun ydinviesti ja yhteinen elo.

Pitää olla mega-ajoja, eliittikisoja, supersarjoja. Pitää olla aina vähän laajempia liigoja, vähän enemmän hieman isompia kisoja, aina hieman parempia joukkueita, loisteliaampia urheilijoita, jotka pystyvät tehtailemaan komeampia maaleja ja hurjempia ennätyksiä ja joista on mahdollisuus repiä aina vain häkellyttävämpiä pystybaarijuoruja.

Juuri tähän koleaan tuotantolaitosajatteluunsa urheilu kuukahtaa, jos kuukahtaa.

Joku ja jotkut voivat oikeasti kuvitella, että se tunne mikä koukkaa sielun kraivelista kiinni ja heittää kropan kera iloista volttia, on kiinni hetkien keinotekoisesta suuruudesta.

Eikä hetkien luonnollisesta vastustamattomuudesta.

Lähestymme Osakan aikaa.

Kun tuijotatte televisiota, seuratkaa myös itseänne. Runsaan viikon aikana yleisurheilun MM-areenalla tapahtuu välttämättä jotain sellaista, joka aukaisee kyllästyneet silmät, pyyhkäisee tuntikausien töllöttämistä seuranneen raukeuden, täyttää tyhjiöt ja lyö lävitse kuin Coelhon kynä.

Mutta pitäkää varanne. Hauraimmat ja koskettavimmat hetket draamat ja ihmisen mittaiset tuokiokuvat yllättävät. Niitä ei ole merkitty ohjelmatietoihin.

Älkääkä menkö retkuun. Kaikki mikä kiiltää ei ole urheilua.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.