Kain Tapperin musta Yö Kirkkopuistossa

Kain Tapperin mustaan graniittiin puettu veistos (valmistunut 2003) lepää kuin syvässä unessa Kirkkopuiston nurmella, muistuttamassa ajan ankaran hampaan työskentelystä. Eri valoperspektiiveissä, eri vuodenaikoina, eri vuorokauden aikoina veistoksen voi nähdä eri tavoin, eri etäisyydeltä. Mutta itse veistoksen jyhkeä perusväite pysyy kuitenkin samana. Graniittikivi puhuu olemassaolollaan, kuin kiven sisästä. Jokainen pieni viilto siinä olisi ääni, vaimeaa puhetta, joka etsii kuulijaansa.

IHMINEN EI ole ikuinen, vaikka hän niin kuvitteleekin.

Metafyysisessä perspektiivissä veistoksessa on samaa olemassaolon suurta pelkistyneisyyttä, yön puhetta ihmisen sisäiselle hiljaisuudelle, kuin on Paavo Haavikon filosofisessa runoudessa.

"Sinun on katsottava maailmaa niin kauan/ että aika ja tila/ lakkaavat olemasta eri ilmiöitä/ ja asettuvat samaksi energiaksi." ( Musta herbaario, 1992)

TAITEILIJANA TAPPERIN suhde materiaan oli ainutlaatuinen, henkilökohtainen, suomalainen ja universaali. Tapper operoi siellä, missä ilmaisu on kaikkein vaativinta ja yksinkertaisinta, kiven muodoissa, lohkeamissa, salaisissa syissä, graniitin hiljaisissa kertomuksissa. Melkein kuin ihminen olisi lajina väliaikainen ja satunnainen, mutta omasta toimestaan suuresti liioiteltu.

Kiven elo ja hengitys sen sijaan, edustaisivat pysyvämpää ekologiaa.

TAPPERIN YÖ yllättää mykkyydellään. Sen päättäväisyys ja juurtuneisuus maahan ei voi olla huomioimatta ympäristöä. Jos sen alapuolelle kasvaisi tyhjän tilan, autojen parkkihallin, niin jotakin oleellista puiston sisäisestä fysionomiasta, puiden autonomiasta, olisi menetetty. Graniittiveistos on huomioinut kirkon olemassaolon, mutta ei parkkihallin tyhjyyttä, reikää omassa alitajunnassa se ei ole osannut kuvitella.

Kaikki tämä hyödyn demokraattinen terrori vastaa entistä enemmän tätä keinotekoista maailmaa, sen suurieleistä tyhjää puhetta, sisällyksetöntä retoriikkaa. Ja mitä puutkin tästä tuumisivat, jos ne ikään kuin joutuisivat lepäämään tyhjän päällä, kasvamaan juurineen ilmassa? Olisiko parempi että tulevaisuuden puiston puutkin olisivat muovia, samoin kukkaistutukset? Siinä epäilemättä säästettäisiin.

"Jos ensin lähtee sammal,/ punatorakka haapapuusta./ Luomiskertomusta luetaan/ nyt niin kuin arabiaa,/ lopusta alkuun päin/ ja oikealta vasemmalle." (Paavo Haavikko, Talvirunoja, 1990).

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.