Kansalaisyhteiskunta ja sota

Kaatuneiden muistopäivänä mainitaan usein, että Suomi oli ainut toisen maailmansodan maa, jossa kaatuneet - sankarivainajat - haudattiin kotiseurakuntien kirkkomaihin.

Miksi voimavaransa äärimmilleen ponnistanut Suomi teki näin?

Koska kansalaiset ilmoittivat talvisodan ensimmäisinä viikkoina, että näin on tehtävä.

Suomi oli vuonna 1939 kansalaisyhteiskunta, jossa sen enempää viranomaisilla kuin armeijan johdollakaan ei ollut varaa sivuuttaa kansalaismielipidettä.

JYVÄSKYLÄLÄINEN lääkintöneuvos Lauri Saario (1920-1997) tutki 1980-luvulla talvi- ja jatkosodan kaatuneiden evakuointia.

Saarion tieteellinen artikkeli ( Sotahistoriallinen Aikakauskirja 1989) paljastaa, että talvisodan alkuvaiheessa yritettiin noudattaa suunnitelmaa kenttähautauksista eli kaatuneet oli tarkoitus haudata lähimmille hautausmaille. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kaatuneiden omaiset ilmoittivat hakevansa - ja ehtivät hakeakin - vainajia kotiseurakuntien multiin.

Päämaja taipui ja antoi ohjeet kaatuneiden evakuoinikeskuksista ja sankarivainajien lähettämisestä kotipaikkakunnilleen.

Suomen kehitystä kansalaisyhteiskunnaksi 1930-luvun jälkipuoliskolla saamme kiittää siitä, että voimme tänään laskea kukkaset sankarihaudoille.

SANOTAAN, että talvisota yhtenäisti Suomen kansan. Mutta ehkä sittenkin oleellisempaa on, että kansallisen eheyden ja kansalaisyhteiskunnan perusta rakennettiin jo ennen sotaa. Suomi säilyi 1930-luvulla parlamentaarisena demokratiana ja vuodesta 1937 yhteiskuntaa vakautti enemmistöhallitus, jossa myös työväenliike oli keskeisesti mukana.

Suomi kohtasi toisen maailmansodan eheytyneenä kansakunta. Herrojen lisäksi myös pienviljelijät ja työmiehet kokivat, että tässä maassa on jokaisella velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia.

Ei ole myöskään pohdittu edustuksellisen demokratian merkitystä sodan vuosina.

Eduskuntaa ei sivuutettu läheskään kokonaan päätöksenteosta. Tosin parlamentti ja valtuustot yritettiin hyllyttää. Hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksen hallinnon koordinoinnista niin, että edustuksellisesta demokratiasta olisi luovuttu. Sotilaat ja viranomaiset olisivat saaneet laajat valtaoikeudet. Mutta eduskunta hylkäsi esityksen perustuslakivaliokunnan mietinnön mukaisesti.

Suomalainen yhteiskunta toimi sodan vuosina verrattain normaalisti. Se selittää muun muassa sen ainutlaatuisen seikan, että monissa kymmenissä pitäjissä perustettiin vuosina 1943-1944 kannatusyhdistyksen varassa toimiva oppikoulu. Valtion varoja riitti sodasta huolimatta koulujen valtionapuun. Ilman edustuksellista demokratiaa se tuskin olisi ollut mahdollista

MINKÄ varassa suomalaiset lopulta kestivät?

Sankariteot tai sankarin maine eivät olleet kannustimena, mutta sitä oli rauhanajan työssä opittu tinkimätön velvollisuudentunto. Siinä oli suomalaisten todellinen voima ja reservi myös sodassa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimituksen esimies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.