Karikatyyriä syvemmälle

Vaikutan normaalilta, mikäli uskon Ylen verkkosivuilla olevaan testiin kuinka Holopainen olen – ja miksi en uskoisi. Maksanhan Yle-veroakin.

Testin mukaan olen tavis, joka ei ole nähnytkään Holopaista paitsi television draamasarja Sykkeessä.

Sosiaalisesti tökerö yleiskirurgi Petteri Holopainen on sarjan ehdottomasti kiinnostavin hahmo. Holopainen osaa asiat mutta ei ihmistä.

Jos potilas kuolee hoitopöydälle, Holopainen tekee leikkauksen loppuun harjoituksen vuoksi. Työtoverille ja suru-uutisen saaneille omaisille hän sanoo samalla sävyttömällä monotonisella äänellä hei, hei ja poistuu paikalta.

Jos Holopaiselta kysyy, onko ollut pitkä päivä, hän ei ymmärrä kysymystä, koska kaikki päivät ovat yhtä pitkiä.

Holopainen pitää tarkoista ilmaisuista ja luettelee joutessaan aivohermoja, koska se rentouttaa.

Käsikirjoittaja loi hänelle parisieluksi fitnessin SM-kisoihin valmistautuvan Nooran, jonka silikonirinta oli tulehtunut.

Kasvot peruslukemilla tarkkoja ilmaisuja käyttävät tunsivat heti vetoa toisiinsa.

Paha vain, että Noora palautuu rankoista treeneistä parhaiten oksitosiinin ja seksin avulla, ja Holopainen ei jaksaisi niin monta kertaa päivässä.

Holopainen ei ole arrogantti tai harkitun epäkorrekti. Hän vaikuttaa vilpittömältä ja on siksi hellyttävä. Hänellä vain ei ole eväitä.

Holopaista näyttelevä Jarkko Niemi sanoo, että jos sosiaalinen elämä olisi tenniksen nelinpeli, Holopainen olisi yksin ilman mailaa verkon toisella puolella.

Yksin hän jää syömään kakkupalaansa kahvihuoneeseenkin.

Jarkko Niemen tarkka ja huolellinen näyttelijätyö todistaa, kuinka vähemmän on enemmän. Niukat ilmeet, eleet, kävelyn ja puheen rytmi ja sanojen sävyttömyys vievät Holopaista karikatyyriä syvemmälle.

Vain taide pystyy tähän. Se erottaa Holopaisen friikistä sketsihahmosta ja tosielämän tylyttäjistä, jotka ylentävät itsensä esittämään sitä mitä eivät ole.

Samaa henkeäsalpaavaa nyanssien tajua osoitti Anne-Mari Alaspää Elämänmenon Marja Niemisenä Jyväskylän Kaupunginteatterissa.

Sekin muutaman metrin matka, jonka aikana hän hidastetuin liikkein kurottui hakemaan remmiä ovenpielestä, oli syväsukellus lapsen sisäiseen maailmaan, pelon ja toivon vuoroveteen, jossa jokainen 1950-luvun lapsi on pulikoinut sydämellään yksi ainoa huokaus:

Kunpa se vitsan ja remminhakumatka kestäisi mahdollisimman kauan. Niin kauan että ehtisi rumasta ankanpojasta joutseneksi.

Sodasta palanneiden puhumattomien miesten ja perheiden pystyssä pitämisestä uupuneiden naisten puristuksessa kasvaneiden oli miltei mahdotonta tulla siksi joka on.

Elämänmeno eteni kohtauksina, joita katsoessaan nauroi ja itki yhtä aikaa. Se nuohosi sielua niin kuin kunnon draama tekee, ja kummallisella tavalla johdatti ymmärtämään ja antamaan anteeksi niille, jotka meitä siinä elämänkovuudessa satuttivat.

Kirjoitan tätä J.V. Snellmanin päivänä, suomalaisuuden päivänä. Meidän kaikkien Petterien, Marjojen ja Ainojen päivänä.

Mietin, mitä kieli, kansallishenki, sanomalehti, perhe-elämä, unelmat ja tavoitteet kunakin aikana kenellekin merkitsevät. Mistä kasvamme, mitä on sivistys tänään?

Se on aina kykyä ottaa osaa aikansa henkiseen elämään. Ja sillä pitäisi olla enemmän sijaa fitnesspäiväkirjojen, kapean erikoisosaamisen ja sosiaalisen taidottomuuden tuoksinassa.

Elämänmenossa nauroimme kansakoulua, mutta väitän, että parinkymmenen vuoden kuluttua tämän päivän menoa katselevat kyselevät, että mitä ihmettä me touhusimme.

Kaikki ei ole kaupan, eikä kaikki kauppaa varten. Viisaus kasvaa hitaasti, ja ihmisyys on kansakunnan kivijalka.

Ministeri Antti Tanskanen muistuttikin syntymäpäivähaastattelussaan Helsingin Sanomissa 12.5., että yliopistot valavat osaamiselle pohjaa. ”Eivät ne ole mitään tuotekehittelyverstaita.”

Nopeuden, hyödyn, tehon ja täydellisyyden tavoittelun keskellä on tärkeää pysähtyä ihmisen edessä. Syventymisellä, erilaisuuden kunnioittamisella ja myötätunnolla on aina arvonsa.aino.suhola@pp.inet.fi

Kirjoittaja on kirjailija ja puhuja.