Karjala, seikkailujen puuhamaa

Luovutetun Karjalan kesä on lyhyt ja kiihkeä, tapasi matkatoimistoväki taannoin sanoa. Sanonta kuvaa kesäkuukausien kotiseutu- ja sotahistoriamatkailijoiden ryntäystä rajan taa. Radion dokumenttisarjassa on pohdittu karjalaisuuden olemusta ja äärimmäisten väitteiden mukaan kuva menetystä Karjalasta on vinoutunut ja kuvitteellinen.

Millainen sen kuvan sitten pitäisi olla ja mikä on oikea? Jokainen karjalanmatkailija luo oman kuvansa ja pitää sitä oikeana. Kuva voi tietenkin muuttua.

Mikä sitten saa ihmiset Karjalan puskiin ja jättiputkia päivittelemään? Eniten saavat varmaan irti he, joilla on jonkinlainen sukuside luovutetuille alueille. Sen ei tarvitse olla haikailua vaan juurien dokumentointia ja yleistä kiinnostusta. Puheissa henkisestä yhteydestä on myös perää. Kun itse ensimmäisiä kertoja istuin Laatokan rantakivillä, tuntui Karjalan meri heti jotenkin tutulta. Miksi? Siellä ovat soudelleet mummo, pappa ja äiti, mutta ei minulle ole sieltä mitään myyttisiä tarinoita kerrottu.

Toki tiedän ja ymmärränkin senkin, etteivät kaikki Karjala-juurisetkaan tunne vetoa sukunsa kotikonnuille. Jokaisella on oikeus vaalia muistojaan tai olla muistamatta. Monet pitäjä- ja sukuseurat ovat arvokkaasti vaalineet yhteyksiä kotikuntiinsa ja luoneet hyvät, toimivat suhteet niiden nykyisiin hallintoviranomaisiin ja asukkaisiinkin.

MATKOILLA minulle on alkanut valjeta nykyisen Kannaksen merkitys myös siinä, että se tarjoaa laajat mahdollisuudet omatoimiseen seikkailumatkaluun, jonka voi ulottaa mitä kiehtovimmille paikoille. Jokamiehenoikeus ulottuu lähes minne vaan luonnossa, joka on ollut koskemattomana sitten vuoden 1944.

Jos alue kuuluisi Suomelle, ei tällainen olisi mahdollista, koska esimerkiksi Laatokan rannat olisivat varmaan rakentuneet aivan toisella tiheydellä ja tuskinpa saaristossakaan voisi kulkea yhtä vapaasti kuin nyt.

Mutta muuttuu se Venäjä Karjalassakin. Pienimuotoinen maaseudun palveluyrittäminen nousee, majoitusmahdollisuudet ja palvelun taso paranevat. Historiaankin on alettu pureutua aivan uudella tavalla, esimerkkinä vaikka Kurkijoen arkeologiset kaivaukset, joilla on jäljitetty esihistoriallista asutusta. Esinelöydöt ovat olleet erittäin kiinnostavia.

Toinen kehityssuunta on matkailijan kannalta rajoittavampi. Pietarin asutus levittäytyy pitkin Kannasta, Terijoki on muuttunut rikkaiden lähiöksi muurien ympäröimine datsatihentymineen. Samalla kaupunki on siistiytynyt ja palvelut parantuneet.

Huvilailmiö leviää myös pohjoiseen, parhaille paikoille ensin. Taipaleenjoen rannat täyttyvät ja samalla estyy historiamatkailijoiden bussien pääsy talvisodan taistelupaikoille. Pietarilaiset lomailijat ovat myös löytäneet pohjoisen Laatokan saaristoon, jonka jo 1930-luvulla kuuluisat Vätikän hiekkarannat vetävät taas väkeä ja lomakyliä nousee.

Mutta vielä on tilaa vapaalle koluamiselle. Sen todisti heinäkuinen viisituntinen vaellus 65 vuotta koskematta olleessa Laatokan rantametsikössä, 27 asteen helteessä, seurana miljoona paarmaa ja hyttystä. Maisemat kiehtovat yhä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen Jämsän aluetoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.