Kasvatanko lapset vinoon?

Rakastin lapsena hiihtämistä. Minulla oli vihreä-valkoiset Karhun lasikuitusukset, joita olisi pitänyt voidella, mutta joita kukaan ei voidellut. Viiletin rivitalon pihassa kuin mennäaikojen hiihtokuningatar Helena Takalo.

Oikeasti en tainnut olla kovinkaan häävi sivakoija. Olin Hopeasompa-kisoissakin viimeinen. Piste iin päälle oli, kun joku aikuinen kommentoi pihan kiertämistäni ja sanoi, että: "Ira se on huono hiihtämään".

En muista sanojaa, mutta muistan ne sanat. Siksi kouluaikojen pakkohiihdon jälkeen kului 20 vuotta ennen kuin ostin sukset. Häpeän edelleen hiihtotaitoani, mutta olen ylpeä siitä, että en sählää sukset solmussa, vaan pääsen eteenpäin.

VIISIVUOTIAS esikoispoikani sen sijaan on todella hyvä hiihtämään. Vaikka hän kaatuisi koko ajan, hän on silti erittäin hyvä hiihtämään. Samoilla kriteereillä kolmevuotias tyttäreni tosin on suoranainen suksivirtuoosi.

Tätähän ei tietenkään kehtaa sanoa kenellekään ääneen, vaan asia pitää muotoilla näin: meidän poika on älyttömän taitava hiihtämään, mutta hän on todella huono leikkaamaan saksilla. Ettei vain kukaan pitäisi minua liian ylpeänä äitinä.

Jos äiti on liian ylpeä, se tarttuu lapseen ja piltti kasvaa vinoon ja kieroon ja luottaa jopa liikaa itseensä. Ja sehän ei voi olla kuin pahasta.

PIIRSIN PIENENÄ aina hevosia, kukkia ja perhosia. Ne jopa erotti näköisikseen ja voi että niiden ikuistaminen värikynin oli ihanaa. Sukulaistätini aina hersyttelivät huonolla piirustustaidollani.

Lopetin piirtämisestä nauttimisen ja koulun pakollisten kuvistuntien jälkeen en ole piirtänyt. Piirtäminenhän on taito, joka on sisäsyntyisesti - tai sitten sitä ei ole. Minulla ei ole.

Nykyisin varoitan surkeasta osaamisestani ystäviäni, jotka joutuvat parikseni Pictionary-pelissä. Vaikka teen asiasta pilaa, lapsena kuullut sanat saavat häpeänpunan vieläkin poskille. Ihan kuin en olisi huomannut vajavaisuuttani kuvataiteilijan saralla ilman sanomistakin. Toisaalta voin kehua lapsiani, sillä esikoiseni piirtää jo nyt paremmin ihmisen kuin minä.

EN KOSKAAN natiaisena haaveillut hiihtäjän tai piirtäjän urasta. Enkä olisi haaveillut, vaikkei osaamistani olisi latistettukaan. Että kiitos vain ei mistään.

En myöskään halunnut koripalloilijaksi, vaikka sitäkin lajia tuli kokeiltua monta vuotta. Nainen, joka on 159 senttiä pitkä ja käyttää huonosti vasenta kättä, ei ole edes takamiesainesta.

Potkunyrkkeilijän ura katkesi lyhyeen pinnaani, ja baletissa yläkropasta lihavat eivät ole koskaan pärjänneet.

Olisin halunnut lentokapteeniksi tai fysioterapeutiksi. Jossain vaiheessa haaveilin äidinkielenopettajan työstä ja sosiaalialastakin, kunnes innostuin toimittajuudesta.

Nyt pienet takapakit eivät enää kaada meikätyttöä, vaikka on panssarissa vielä muutama aukko.

AION pitää huolen siitä, että lapseni saavat nauttia taitojen oppimisesta. Aion kehua heitä päivittäin niin paljon, että jos he aikovat kasvaa kieroon, niin antaa mennä vain kerralla reilusti.

Olen nimittäin varma siitä, että lapsi ei kehuista liikoja ylpisty.

Ja muuten - viisivuotiaani osaa lukea ja kolmevuotiaani on äärimmäisen suloinen.

Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.