Kasvatuksen ihmeen jäljillä

Keskisuomalaiseen suveen vuodesta 1956 kuulunut Jyväskylän Kesä herätti aikoinaan valtakunnallista huomiota räväkällä yhteiskunnallisella keskustelulla. 2000-luvulla puheohjelmisto on ollut sivuosassa, mutta tänään ja huomenna on Kesässä jälleen painavia puheenaiheita.

Viime vuosina Jyväskylän Kesän avajaispäivään on kuulunut yliopistolla pidetty kutsuvierasseminaari. Nyt on tapahtunut merkittävä ja tervetullut muutos: avajaispäivän seminaari on kaikille avoin ja se pidetään Kesän tapahtumien ytimessä Teltassa yliopiston kampusalueella.

Avajaisseminaarin teema on Nuoret kehiin. Vaikka nuorisotakuusta on jo puhuttu paljon, tällä kertaa siihen etsitään uusia näkökulmia virkistävistä suunnista: sisäisestä yrittäjyydestä, yhteisöllisyydestä ja luovuudesta.

Huomenna yliopiston vanhassa juhlasalissa etsitään kadonnutta kasvatusta. Opettajakoulutuksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi yliopisto tarjoaa keskustelutilaisuuden, jossa kasvatuksen kiehtovaan maailmaan sukeltaa mielenkiintoinen joukko: säveltäjä Kaj Chydenius, kuvataiteilija-karjakko Miina Äkkijyrkkä ja yliopiston emeritarehtori Aino Sallinen. Keskustelua johdattelevat Emma Kostiainen ja Matti Rautiainen opettajankoulutuslaitokselta.

Sain esimakua huomisesta tilaisuudesta lukemalla tilaisuutta mainiosti pohjustavan Kostiaisen ja Rautiaisen toimittaman teoksen Kadonnut kasvatus. Kirjassa edellä mainittujen henkilöiden lisäksi kasvatuskysymyksiä pohdiskelevat kirjailijat Heikki Turunen ja Hannele Huovi, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja ja emeritusarkkipiispa Jukka Paarma.

Kostiainen ja Rautiainen haastavat kokeneita ajattelijoita ja alansa kiistattomia asiantuntijoita miettimään, miksi me suomalaiset arkipuheissamme niin kovin usein näemme kasvatuksen olevan aivan pielessä ja nykynuorison edellisiä sukupolvia kehnompaa. Maailmalla sen sijaan suomalainen kasvatus ja erityisesti koululaitos on hyvinkin arvostettu.

Kun kirjan nappasi kaveriksi pihakeinuun, kesäiset tunnit hurahtivat nopeasti persooniltaan hyvin erilaisten päähenkilöiden matkassa. Jokainen tarkasteli kasvatusta omista lähtökohdistaan ja lapsuusmuistoihinsa peilaten.

Simpauttaja-Turunen, Kolin ja korven kasvatti, muisteli joutumistaan sianteurastukseen jo pikkupoikana. Sallinen, maaseudun lapsi hänkin, sai jo varhain kokea luotettuna olemisen merkityksen: opettaja lähetti toisluokkalaisen tytön kesken oppitunnin lantti kourassa hiivan ostoon.

Luottamus, tuen ja tilan antaminen yksilölle ja tietenkin rakastettuna eläminen toistuivat kaikkien kirjaan haastateltujen ajatuksissa. Useimmat ajattelijoista surivat nykypäivän kiireisyyttä ja näkivät, että kasvamiseen tarvitaan enemmän hiljentymistä nykypäivän viriketulvan keskellä.

Vastakkaisiakin näkemyksiä kirjaan mahtui. Kun Valtaoja julisti menneisyyteen katsomisen riippakiveksi, Chydenius puolestaan näki opettamisen perinteen siirtona.

Kirjan kaunein lause löytyi Äkkijyrkältä: ”Kasvattajan tehtävä on katsella pienempää niin kuin kristallia: mitä värejä sieltä sinkoaa, miten se taittaa valoa.”