Kasvutarina joka teki hyvää meille kaikille

Siis onhan se näky.

Reilut kaksikymmentä nuorta miestä huutaa jääkiekkokaukalossa elämälleen ja toistensa elämälle, projektille, kasvulle ja siinä sivussa myös maailmanmestaruudelle.

Täysi areena kannustaa villinä heitä huutamaan. Suomi on kallellaan ja vähän lääpällään.

Pakko sanoa. Jos tämä hetki ei tunnu missään, ei yhtään ravistele jonkun munaskuita ja sulata sydämen eteisiä, on syytä epäillä, että kyseinen kyynikko on siirtynyt jo seuraavalle jääkaudelle.

Ajatukset harhailevat enemmän kuin koskaan uran aikana.

Mistä ottaa kiinni? Ilosta, vihasta, voimasta, nuoruudesta, tulevaisuuden uskosta, suuruuden hulluudesta? Vai yhteisöllisyydestä?

On naurettavaa ajatella, että junnukiekkoilijoiden kasvutarina ja MM-kulta voisivat jotenkin yhdistää nurkkaan ajettua kansaa.

Naurettavaa, joo.

Mutta niin tässä nyt vain on tainnut käydä.

Maailma on posahtanut sirpaleiksi.

On enää niukalti me-asioita, ilmiöitä, jotka vetävät puoleensa koko köörin tai ainakin ison osan, tai tapahtumia, joita tapitamme yhdessä, yksituumaisesti ja hartaasti.

Nyt mennään enemmänkin niin, että minä tätä ja sinä, hei, sitä. Eikä toistemme tekemisistä, ajatuksista ja erilaisuudesta mitään väliä. Tai jos jotain, niin helposti vihaa.

Tähän saumaan pienet leijonat toteuttivat täsmäiskun. Heistä tuli hetkeksi yhdentäjiä, lieventäjiäkin. Aika moni suomalainen asettautui näiden päivien aikana heidän taakseen, koska se ei todellakaan ollut vaikeaa.

Eihän näistä pojista oikein voinut olla pitämättä.

Hullua toppuutella, mutta huuman ja hulinan keskellä kannattaa myös malttaa.

Iloita suorastaan pitää, mutta ei jyrkentyen, eikä pullistuen. Ei jääkiekon lajina, eikä Suomen kansana. Maailmanmestaruus on riemukas ja voimaannuttava tekijä, mutta kiihkoksi sitä ei tule päästää.

Parempi ajatella, että me olemme lujasti näiden Suomi-poikien puolella, mutta emme ketään vastaan.

En edelleenkään ole järin innoissani, jos näen valtakunnan rajoilla ei-kylttiä päänsä päällä kantavia ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet Leijonien pelinuttuun.

Siinä kohdassa urheilun viesti on ymmärretty koko lailla väärin.

Entä sitten jääkiekko?

Laji-ihmisten vasta tulisikin laskea kioskin takana kymmeneen. Raikkaista nuorista on otettava kaikki ilo irti, mutta ilman ylimielisyyden vähäistäkään runsastumista.

Jääkiekkoväki voi todeta, että tässä ollaan. Meillä on maan ykköslaji, joka pystyy tuottamaan urheilun maailman rytmistä monessa mäessä pudonneelle maalle näin valoisia ja riemukkaita hetkiä.

Lätkäperhe saattaa sanoa, että me osaamme.

Kunhan se ei lähde ajatuksesta, että kukaan muu ei osaa. Ja, että me voimme tehdä mitä vain, olla keisareita, luoda sääntömme muista piittaamatta.

Jos näin, maailmanmestaruuden hyvä on äkkiä tärvelty.

Varmasti niin, että jääkiekkoa vihataan tästä eteenpäinkin. Edelleen medialta kysytään, miksi lehdet, televisiot ja radiot ovat täynnä yhtä ja samaa hokia.

Nyt vastauksen antaminen on helpompaa kuin koskaan.

Katsokaa, mitä Nuoret Leijonat sai aikaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.