Katso vasemmalle, tumpelo kävelijä

Toisinaan on hyvä muuttaa suunnitelmia eikä olla jääräpää. Tämä kävi mielessä, kun istuin turistibussissa Irlannin länsirannikolla.

Olin ennakkoon kaavaillut, että vuokraan auton, jolla ajelen villinä ja vapaana. Ajatukset omatoimiseen seikkailuun viritti Atlantin rannikolla kulkeva maisemareitti, The Wild Atlantic Way. Mutta siellä minä istuin, tylsässä linja-autossa, monikansallisen turistiryhmän joukossa. Edessä puhuttiin englantia kanadalaisittain, sivulla saksaa sveitsiläisittäin ja takana kommentoitiin maisemia ranskaksi.

Myönnettävä on, että tylsyys lymyili luulona vain omassa päässäni. Yllätin itseni viihtymällä retkueen mukana. Siihen oli iso syy kuljettajallamme Evanilla, joka oli ikämiessarjaan ehtinyt paikallinen tarinankertoja. Hän taituroi suvereenisti ahtailla teillä eikä hermostunut edes silloin, kun tauon aikana bussista hävisivät ilmanpaineet eivätkä ovet avautuneet.

Me matkustajat odottelimme ulkosalla pitkän tovin kuski yrittäessä selvittää pulmaa. Kolmen vartin kuluttua nykäisin häntä hihasta ja ehdotin, että voisimme aivan hyvin heivata itsemme kuskin penkin puoleisen aukon kautta sisään. Näin matka jatkuisi ja hän voisi pohtia paineita seuraavalla etapilla.

Evan kiitti käytännöllisestä ratkaisusta ilmeisen helpottuneena. Jos olisimme olleet pubissa, olisin Guinnessini ansainnut, mutta korvikkeeksi hän tarjosi etupenkkiä vierestään. Meistä tuli vanhan ajan naamakavereita.

Maalaisteillä tuli selväksi, että se mikä turistien silmissä on kaunista kiiltokuvaa, ei ole kovin käytännöllistä. Teitä ja tontteja reunustavat loppumattomat ladottujen kiviaitojen jonot ovat paikallisille päänvaiva. Kuskimme kertoman mukaan ne kuuluvat suojelunalaiseen historialliseen miljööseen, johon ei saa kajota, vaikka vanhat kärrypolut ovat käyneet auttamattoman ahtaiksi nykyiselle liikenteelle. Tarvitaan millintarkkoja ohituksia ja väistöliikkeitä, ja silti toisinaan tarttuu puskaa puskuriin.

Päiväretki bussissa oli tällä kertaa oikea ja turvallinen valinta. Ymmärsin sen sillä hetkellä, kun nautin auringosta merenrannalla ilman huolenhäivää seuraavasta bensa-asemasta tai parkkipaikasta. Tajusin, että pääni kaipasi viimeisenä reissupäivänä paljon enemmän tuulettumista kuin keskittymistä ajeluun vieraalla maalla.

Asiapitoinen ohjelma oli jo vienyt parhaimman terän ajatuksenjuoksustani. Viiden päivän aikana olin hukannut aurinkolasit, kahdet silmälasikotelot, pistorasian adapterin ja sori vaan seuraava yöpyjä, että alushousuni unohtuivat kylpyhuoneeseen kuivumaan. Pään lisäksi jalkani menivät solmuun. Eräästä aamukävelystä sain muistoksi puhki revenneet housut ja asfaltti-ihottuman polveen.

Isommilta Irlannin haavereilta säästyin todennäköisesti siksi, että hajamielisiä kulkijoita muistutetaan tuon tuosta vasemmanpuoleisesta liikenteestä. Kun asfaltissa lukee suojatien kohdalla, että look left eli katso vasemmalle, tumpelokin kävelijä muistaa varoa.

Sinne se Villi Atlantinväylä jäi odottamaan, mutta ei hätää, siellä se myös pysyy. Lupaan ensi kerralla olla villimpi seikkailija, jättää tietokoneen kotiin ja säätää ajoaivot vasemmalle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.