Katsoja ei koskaan enää palaa

Koin elämäni vaikuttavimman urheiluelämyksen jo viisivuotiaana, vaikken nähnyt ottelusta sekuntiakaan. Keskityin vain siihen, ettei edessäni vellova yleisömeri litistäisi minua alleen. Pillinvihellyksen jälkeen siivosuisiksi luulemani kunnan virkamiehetkin mylvivät kuin puukotetut sonnit.

Ainoa mitä näin ottelusta oli pallo, joka sinkoutui yläasteen liikuntasalin yläparvelle. Toistakymmentä isoa poikaa paini, kuka pääsisi palauttamaan rispaantuneen nahkakuulan kentälle. Yki ehti. Hartain toiveeni oli kasvaa jonain päivänä niin isoksi ja voimakkaaksi, että pääsisin heittämään pallon takaisin kentälle.

Kyseessä ei ollut mestaruussarjakamppailu, ei edes alasarjaottelu, vaan puulaakilentopallo-ottelu opettajat vastaan Posti-Tele. Kylmän talven 1981 kuumaa kamppailua oli ahtautunut seuraamaan lähemmäs 400 katsojaa, josta moni nykyinen mestaruussarjajoukkuekin saa olla kateellinen.

Lähes joka kolmas kirkonkyläläinen oli siis tarponut tai potkukelkkailut läpi lumen ja tuiskun katsomaan harrastajapallottelua. Vaikka Jyväskylässä järjestettäisiin olympialaiset, siltikään 45 000 nykykaupunkilaista ei vaivautuisi paikalle.

Ajat muuttuivat. Tietokone ja maksu-televisio keksittiin. Pikkukunnissakin ihmisillä oli muuta tekemistä kuin seurata kahvin tippumista.

Jääkiekkoa lukuun ottamatta kaikkien mestaruussarjaseurajoukkueiden pamput joutuvat elämään unettomia öitä, miten saada katsojia penkeille. Vastaus on kaamea. Ei oikein mitenkään.

Ajasta on tullut rahaa tyyriimpää. Koripallo-ottelut taistelevat ihmisten 24 sekunnin tylsistymiskelloa vastaan. Harva jaksaa raahautua katsomoihin, kun kotona voi samaan aikaan lukea lehteä, olla leikkivinään lasten kanssa, tehdä ruokaa ja vilkuilla Valioliigaa.

Eri lajien vuosikymmeniä jatkunut ”uusien tuulien puhaltaminen” katsojien houkuttelemiseksi on loputonta taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Jyväskyläläisjoukkueilla on myös yksi lisähaaste. Kaupunki on suomalaisheimojen sulatusuuni. Kaveripiiristäni vain ani harva on paikallisjoukkueita kannattava alkuasukas. Meille junantuomille on yksi hailea, miten paikallisjoukkueet pärjäävät. Jyväskyläläiskavereistani 90 prosenttia kannattaa Oulun Kärppiä. Kun paikallisidentiteetti on pieni, kynnys lähteä katsomoon on suuri.

Jalkapallo on maailman suosituin laji. Kotimaan Veikkausliigan tasoa haukutaan heikoksi. Vaikka pelaajabudjetit ovat mitättömät, suomalaisjoukkueet elävät konkurssin partaalla. Vain kolme joukkuetta on saamassa positiivisen tuloksen. Ainoa vaihtoehto on mällätä tulot ja menot tasapainoon.

Suomalainen urheilujohtaminen on ollut laskutaidottoman yltiöpositiivisuuden historiaa. Jokaiselle nopeasta menestyksestä haaveilevalle seurajohtajalle pitäisi pakollisena oppituntina näyttää Oskari Pastilan dokumentti Täynnä Tarmoa (2009). Se kertoo surkuhupaisan tarinan koripallojoukkue Porvoon Tarmon plussa- ja miinussarakkeen täyttövaikeuksista. Amatöörimäinen pelaajapolitiikka huipentui siihen, että joukkueeseen lennätettiin valtamerten yli pelaajia, joista ei tiedetty, ovatko he koripalloa nähneetkään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.