Katsoja elää tunteillaan elokuvassa

Elokuvan katsoja on tärkeä osa koko elokuvaan liittyvää prosessia. Tämä seikka on ymmärretty jo aivan elokuvahistorian alkuajoista lähtien.

Vuonna 1896 kirjailija Maxim Gorki kirjoitti vierailustaan ”varjojen valtakunnassa” nähtyään aivan ensimmäisiä elokuvia, joiden julkiset näytökset avattiin tunnetusti Lumière-veljesten toimesta Pariisissa juuri tuolloin.

Äskettäin ilmestynyt kirja nimeltään Audiences eli yleisöt korostaa erityisesti juuri katsojan osuutta. Silti on tunnustettu ongelmalliseksi elokuvan katsojan ja laajemmin yleisön tarkempi määrittely, sillä siihen, millaisesta katsojasta kulloinkin on kyse, liitetään moninaisia kuvitelmia.

 

Elokuvateollisuuden toimesta katsojaa on perinteisesti tarkasteltu lähinnä taloudellisin ja tilastollisin näkökulmin.

Viime vuosikymmeninä on elokuvan katsojiin kohdistuva tutkimus suuntautunut enemmälti psykologian, antropologian ja sosiologian keinoin tavoiteltuihin määrittelyihin.

Elokuvan historiassa kehitys meni kuitenkin toiseen suuntaan. Siitä tuli massaviihdettä ja katsojaa kohdeltiin passiivisena vastaanottajana. Elokuvateollisuus tarjosi tätä ”oopiumia kansalle”, joka uneksi teatterissa samaa kollektiivista unta ja elokuvien katsojamäärät kohosivat valtaviksi. Katsojatutkimuksissa painotettiin elokuvien emotionaalista vaikutusta ja katsojan kiinnittymistä kerronnalliseen dramatiikkaan.

Englannissa kehittyi 1940-luvulla liike nimeltä Mass Observation, jonka perustivat runoilija Charles Madge, antropologi Tom Harrison ja dokumenttielokuvien tekijä Humphrey Jennings.

Liikkeen tavoitteena oli nimenmukaisesti massojen havainnointi. Vuonna 1943 se julkaisi selvityksen, jossa elokuvissakäynnin kokemuksia tarkasteltiin sen mukaan, mikä elokuvissa oli erityisen kiintoisaa ja mieleen jäävää.

Tällaisia kenttätutkimuksia tehtiin tuohon aikaan useita, ja erityinen mielenkiinto oli sota-ajan vaikutuksilla, johon elokuva tarjosi paon ankeasta arkitodellisuudesta.

 

1970-luvulla elokuvatutkimus alkoi saada pysyvämpää akateemista asemaa, ja samalla katsojiin kohdistuva mielenkiinto saavutti uusia ulottuvuuksia. Samanaikaisesti television katsonnallisiin merkityksiin kohdistettiin tuoreita näkökulmia.

Myöhemmin digitaalisen kulttuurin esiinmarssi lisäsi edelleen mielenkiintoa elokuvien kulutukseen kohdistuviin empiirisiin tutkimuksiin.

Uudet näkökulmat odottavat löytäjäänsä.

Elokuvan audiovisuaalinen voima liittyy sen kykyyn saavuttaa katsojan tajunnallisia ja elämykseen liittyviä sävyjä tavalla, johon on vaikea löytää vertaisuutta muualta. Elokuvan katsoja on tämän ihmemaan edessä omine aivoituksineen, tunteineen ja katsonnallisine kokemuksineen.

Voiko tilanteesta kasvaa tulevaisuudessa uudenlaista vuorovaikutusta, vai jäämmekö jatkuvasti kiihtyvän kuva- ja äänitulvan alle?