Kauhean kipeää

Joskus elämässä tapahtuu liikaa.

Kahden harrastavan pikkukoululaisen äitiys, yhden työmatkustelevan miehen vaimous, omakotitalo ja työ ovat jo setti, joka pitää kiireisenä.

Jäin viime syksynä opintovapaalle viimeistelemään venyneitä opintojani yliopistossa. Pursuin intoa, virittelin freelancerin verkkoja yhdessä valokuvaajaystäväni kanssa. Mahtavaa.

Kunnes eräänä päivänä menetin kuusikymppisen äitini. Hän joutui sairaalaan, eikä tullut ikinä enää kotiin. Aivovaurio, lähimuisti mennyt, laitoskamaa.

Veljeni lähti sinä samaisena päivänä Kiinaan työmatkalle viideksi viikoksi. Minä jäin hämmennyksen keskelle.

En muista viime syksystä juuri mitään muuta kuin sen, että televisiosta tuli aamulla ohjelma, jossa amerikkalaismorsmaikut valitsivat hääpukuja. Senkin muistan, että lähetin päättäjille sähköpostiviestejä, joissa vaadin, että äiti siirretään pois terveyskeskuksesta, jossa hän oli lukitun oven takana ja karkasi heti, kun tilaisuus tuli. Poimin äitini kyytiin kaupungilta ja hälytin ystäviä apuun etsimään karannutta, joka soitteli Äänekosken keskustasta olevansa Suolahdessa.

Muistan vihan, surun ja lopulta rakkaudenkin.

Maksoin äitini laskuja, peruutin lehtitilauksia, hoidin sähkölaskut, yhtiövastikkeet ja ostin hänelle vaatteita, deodoranttia ja shampoota. Esiinnyin puhelimessa äitinäni, jotta sain muutettua puhelinliittymän järkevämmäksi ja eston palvelunumeroihin. Sillä hetkellä tuntui turhalta taistella veljeni kanssa yhteisrintamassa suomalais-ruotsalaisen teleyhtiön kanssa siitä, että saimme äitini asunnon laajakaistan poikki.

Tuntui turhalta sen rinnalla, että joka kerta laitoskäynniltä lähti itkien kotiin keräämään itseään jälleen lapsiensa äidiksi ja miehensä vaimoksi.

Nyt äidilläni on hyvä hoitopaikka 200 kilometrin päässä. Välimatka ei haittaa, kunhan paikka on oikea. Lähempänä ei kuulemma ole tarjolla suljettuja ovia nuorille muistisairaille. Kävin äitini luona äitienpäivän alla, ja lähdin pois – kuivin silmin.

Onneksi äiti ei tiedä, että hoitomaksuihin menee kaikki. Ihan kaikki, mitä äitini on koskaan omistanut.

Minä valmistuin lopulta yliopistosta, sain vakituisen työpaikan ja perheeni on yhä kasassa ja onnellinen. Veljeni perheineen ovat entistäkin läheisempiä, ystäväni tärkeämpiä.

En katso enää sitä ohjelmaa morsmaikuista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.