Kauheuksia tapahtuu yhä edelleen

Takapajuisia tai muuten epämieluisia ilmiöitä on tapana paheksua viittaamalla kulloisenkin vuoden järjestysnumeroon: ”Haloo! Nyt on vuosi 2015!”

Monet pelkäävät ”paluuta 50-luvulle”. 1950-luku onkin uusi ”pimeä keskiaika”.

Tässä päivittelyssä on muutakin vikaa kuin se, että rasismia, seksismiä tai nationalismia tuntuu aina löytyvän ainoastaan oman kallon ulkopuolelta.

Erehdys on ennen kaikkea siinä, ettei vuosiluku kerro mitään siitä, kuinka hyviä me olemme.

Se on inhimillinen erehdys. Ehkei siis pidä liian ankarasti tuomita sitä, että moraalin taso katsotaan mieluiten kellosta? Ehkä ylimielisyys suhteessa menneisyyteen täytyy vain hyväksyä yhtenä lajimme vioista.

Kuten esseisti Charles Baudelaire kirjoitti 1800-luvulla, edistys on pohjimmiltaan ”laiskureiden oppi”. Se lupaa, että me tulemme paremmiksi vain antamalla ajan kulua.

Se tosin merkitsee sitäkin, ettei meissä nytkään paljon kehumista ole. 2070-luvun kauhukuvia voi olla ”paluu 2010-luvulle”.

”Miksi ne idiootit eivät tehneet mitään vuonna 2015?” kysellään sitten, kun ilmastonmuutos tulee jo kovakouraisesti iholle.

Ja jo nyt on helppo vastata: koska he eivät uskoneet tosiasioihin vaan laiskureiden oppiin.

Kuitenkin juuri edistysaate itse myöntää meille vastuuvapauden. Onko se meidän vikamme, etteivät viisarit pyöri nopeammin?

Jos hylkää haaveet moraalisesta edistyksestä, ei kuitenkaan tarvitse olla pessimisti – eikä liioin ”realisti”. Se, joka julistautuu realistiksi, pesee omahyväisesti kätensä koko kysymyksestä ja ilmoittaa näkevänsä selvästi, arvostelukykynsä olevan raitis. Realistit ja pessimistit ovat sitä paitsi usein yhteiskunnan hyväosaisia. Mitäpä he lohdulla tai toivolla tekisivätkään?

Todellinen vaihtoehto laiskureiden opille olisi eräänlainen traaginen optimismi. Sellaista olen viime vuosina rakennellut lohdukseni.

Olennaista on hyväksyä tai ainakin yrittää hyväksyä se traaginen seikka, etteivät ihmisluonnon viat korjaannu sen paremmin kuin muunkaan luonnon. Keskitysleirit avataan vielä, ja maa järisee vastedeskin. Kauheuksia tapahtuu, yhä uudelleen, sillä maailmaa ei ohjaa mikään kaitselmus. Mikään lumous, mikään kulttuurin vahakerros ei suojele sitä romahduksilta. Maailma on pelkkä maailma – kone, jolla on liikaa hutiloivia, väsyneitä käyttäjiä.

Kuitenkin juuri tuhon väistämättömyydessä on toivo. Ei ole niin suurta hävitystä, ettei mitään hyvää jäisi jäljelle. Filosofi ja saarnaaja Mestari Eckhart kirjoitti: ”Jumala ja luonto eivät salli silkan pahuuden tai kärsimyksen olemassaoloa”. Se on pääsiäi­sen sanoma. Elämä hallitsee. Missä on voittosi, kuolema?

Sidon traagisen optimismini kristillisiin käsitteisiin, mutta välttämätöntä se tuskin on. Toivon katoamattomuus tuntuu olevan yksinkertainen luonnontieteellinen fakta, joka tekee kaikki edistyshaaveet naurunalaisiksi. Ja tympeästä fatalismista traagisen ajattelun erottaa juuri toivoon tarrautuminen.

Ehkä parhaan aforistisen kiteytyksen on tehnyt runoilija Gösta Ågren: ”Älä ole huolissasi. Kaikki on pielessä.”

Kirjoittaja on suomentaja ja esseisti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.