Kauhua ja epäuskoa supermarketissa

Vuonna 1973 syntyneenä olen ensimmäisiä suomalaisia, joiden lapsuusmuistoihin kuuluvat käynnit tosi isoissa kaupoissa. Ensimmäiset automarketit avattiin 1970-luvulla Itäkeskukseen ja Leppävaaraan, joihin lähdettiin Vantaan perukoilta perin harvoin. Reissut jäivät mieleen.

Lapsuuteni oli täynnä muovia ja höttöä, mutta siinä oli yhä eräänlaista uutuudenviehätystä. Suuret tuhlaamisen huvipuistot yleistyivät vasta 1990-luvulla. Silloin olin jo aikuinen.

Vanhempieni sukupolvelta lapsuuden tavaraöverit ja kulutushurmos sen sijaan puuttuivat kokonaan.

Olen siis eräänlainen rajata­paus. Jos olisin syntynyt viisitoista vuotta aiemmin, olisin ehkä ollut innolla mukana rakentamassa uutta ylenpalttisuuden kulttuuria, ”tätä alennuksen aikaa”, kuten Pentti Linkola on sitä luonnehtinut. Olisin lapsena nähnyt, kuinka vähän kaikkea oli ja kuinka kaikki oli kallista.

Jos taas olisin viisitoista vuotta nuorempi, olisi ostoskeskuksen leveä käytävä valoineen, logoineen ja nopean tyydytyksen lupauksineen minulle perinnekulttuurimaisemaa.

Tämä leimaa nykyistä suhdettani jättimäisiin Prismoihin ja Citymarketeihin. Ne ovat minusta unenomaisia, en käsitä niitä, ja olenkin parhaani mukaan karttanut niitä koko aikuisikäni.

Käsittämättömän suuri halli, jossa myydään sekä polkupyöriä että omenapuita ja jossa on parikymmentä metriä pakasteallasta täynnä erilaisia valmispitsoja, on paikka, jossa on kaikki maailman tavara. Tai sitten todellisuus on tullut hulluksi.

Aivoni tahtoisivat ajatella, että näitä paikkoja on olemassa vain pari, niin kuin vuonna 1981, ja että niissä käyminen on harvinainen hairahdus, eräänlainen huumekokeilu. Tiedän kuitenkin, että tienvarret etelästä pohjoiseen ovat niitä täynnä ja että keskiluokka parveilee niissä joka päivä. Ostoskeskuksissa on meneillään planeetan tyhjennysmyynti, ja kuitenkin ne ovat avoinna ja yhtä täysiä jälleen huomenna yhdeksästä yhdeksään.

Sekava yhdistelmä kauhua ja epäuskoa täyttää minut supermarketin hyllykilometrien äärellä. Väliin tunteet taipuvat innostuksenkin puolelle, mutta turmeltuvat pian itseinhoksi.

Koska en ymmärrä ostoskeskuskulttuuria, en oikein osaa kritisoidakaan sitä. Vaistoan vain, että siinä on jotakin todella pahaa. Ja se, että superkauppojen kauhistelu on myös sovinnaista, vain vahvistaa oloani. Kaikki tietävät, ettei rahalle pitäisi rakentaa tällaisia temppeleitä. Mutta minkäs teet, kun vääryys kerran on voittanut?

Ehkä kysymys on vain addiktiosta, paosta, todellisuuden kieltämisestä? Leveine kärryineen ihmiset ovatkin kuin unissakävelijöitä tai autuaita, kiireettömiä zombeja.

Megamarketissa on helppoa kieltää ympäristökatastrofi ja oma pienuus, sen käsitän kyllä. Aistithan todistavat, ettei ikinä ole ollut näin vaurasta ja suurta.

Mutta miten poliitikot illalla uutisissa voivat puhua ”niukoista ajoista”, sitä en käsitä.

Juuri niukkuushan meiltä puuttuu. Olemme sanan traagisimmassa merkityksessä köyhiä.

Kirjoittaja on esseisti ja suomentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.