Kauhua museon käytävillä

Museot ovat hienoja paikkoja monesta syystä, mutta yksi niiden vaikuttavimmista piirteistä on niiden kyky säilöä tunteita. Kävijä saattaa kohdata suuriakin mullistuksia turvallisessa ympäristössä, tunteiden kirjon kauhusta kaikennielevään myötätuntoon tai epäkohtien tiedostamiseen, joka toisinaan johtaa suuriinkin tekoihin.

Joskus museossa voi kohdata niin suuria tunteita, että niistä jää elinikäisiä jälkiä. Eläytyessään dinosaurusten luurankojen äärellä voi todella tuntea oman kauhistuttavan pienuutensa, avaruuden ilmiöihin tutustumisesta nyt puhumattakaan. Taideteoksetkin saattavat saada katsojansa paitsi liikuttumaan, myös kiusaantumaan, häpeämään tai pelkäämään. Museoiden usein varsin pimeät käytävät ja nurkkaukset antavat mausteitaan vilkkaalle mielikuvitukselle. Esineet tuntuvat katsovan ihmistä yhtä tarkasti kuin ihminen niitä.

Muistan 2000-luvun museokäynneiltäni kaksi erityisen voimakasta kauhunväreistä reaktiota. Toisesta on vastuussa Matti Kalkamon The seeds of a bitter heart -veistos Mäntän Honkahovissa, toisesta, yllättävää kyllä, maakunnan historiaa esittelevä näyttely Keski-Suomen museossa.

Hyvä on. En pidä täytetyistä eläimistä. Varsinkin suurikokoiset täytetyt eläimet saavat minut valpastumaan: alan tarkkailla eläinten silmiä ja korvia, tutkia, värähtelevätkö niiden lihakset liikkumattomaksi jähmettyneen kuoren alla. Haiseeko karhun hengitys? Räpsähtääkö suden silmä? Kun näen suuria eläimiä sisätiloissa, rakennetuissa huoneissa, näyn ristiriitaisuudesta innostuvat aivoni alkavat heti luoda niihin elämää.

Niinpä sitten, kun vasta Keski-Suomeen muuttaneena tutustuin maakuntaan museossa, olin pudota jaloiltani, kun erään kulman takaa eteeni ilmestyi metsästäjän haavoittama hirvi. Taisin kirkaista. Juoksin ulos museosta kädet silmilläni ja kuulin takaani vain museoon kanssani tulleen ystäväni hekotuksen.

Sittemmin tuo hirvi kasvoi mielessäni melko suureksi. Näin sen kuvitelmissani verissään rempovana olentona, jonka silmissä kiiluu puhdas kauhu elämän valuessa kuumana virtana sen lihaksikasta kylkeä pitkin. Näin sen halun taistella jokaisen ihmisyyteen syyllistyneen museovieraan kanssa.

Koska olen kovasti pelkojen kohtaamisen kannalla, olen käynyt siedättämässä itseäni hirvelle. On osoittautunut, ettei se ole ihan sellaista kauhuelokuvatavaraa kuin kuvittelin. Elämys kuitenkin säilyy, onneksi; opin kohtaamisesta jotain sellaista, mitä ei voi oppia kirjojen sivuilta.

Jotain samankaltaista koin viime kesänä Kalkamon valtavan, peikkomaisen veistoksen edessä. Pienessä huoneessa hahmo ylitti kaikki inhimilliset mittasuhteet, ja teoksen hämmentävän murheellinen tunnelma sai sydämen halkeamaan myötätunnosta. Lähelle peikkoa en suin surminkaan olisi mennyt - sen asento paljasti, ettei se ollut pelkkä veistos. Kivettynyt olento olisi milloin tahansa voinut herätä, nousta seisomaan ja rikkoa lopullisesti sen todellisuuden kuplan, jossa arkemme leppoisasti soljuu eteenpäin.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.