Kauhunhetkiä

Tuttuni muutti taannoin nimeltä mainitsemattomasta kaupungista toiseen. Koska kavereita oli käytetty jo sen tuhannen kertaa muuttoapuna, palkkasi hän hommaa hoitamaan muuttofirman. Ja koska tämä on autokolumni, keskitytään autoon, ei siihen kuinka kätevästi laatikot ja huonekalut siirtyivät uuteen kohteeseen ja sen hissittömään yläkerran asuntoon.

Ystäväni siirtyi itsekin kamppeittensa kanssa samassa kyydissä kohdekaupunkiin. Keli oli reippaasti pakkasella, tie huolestuttavan liukas ja kyydissä painava lasti. Jotenkin 140 kilometrin tuntinopeus ei tuntunut ihan siltä minkä itse olisi mittariin valinnut. Välillä vaikutti siltä, että auto vähän haki ajolinjaa ja heittelehti. Ajoetäisyydet olivat sitä luokkaa, että äkkijarrutus painavalla lastilla aiheuttaisi vääjäämättömän ja ankaran keulakontaktin.

Kuskin paikkaa hallinnoi mies – Ihan mukava ja puhelias tyyppi, mutta kuten hyvin tiedätte miehelle ei sovi ajotavasta huomauttaa. Tämä on yleismaailmallinen totuus, joka pätee jokaiseen mieheen. Siis oikeasti ihan joka ikiseen. Naisistakin toki useaan, siitäkin huolimatta, että miehet kokevat toistuvasti velvollisuudekseen huomauttaa naisille näiden valitsemista ajolinjoista, reiteistä, nopeuksista ja vilkun käytöstä. Eivät toki kaikki miehet, mutta sanotaan nyt, että jos yhtä monta naista huomauttaisi miehille ajamisesta kuin miestä naisille, olisi ihmiskunta kuollut sukupuolikontaktien vähyyden takia sukupuuttoon aika nopeasti auton keksimisen jälkeen.

Mutta siis takaisin tuttavaani. Jollain välipysähdyksellä kuskin kanssa tuli juttua autoista ja ajamisesta. Oletan, että keskustelu käytiin nimenomaan pysähdystauolla siksi, että ajon aikana ystäväni keskittyi lähinnä rukoilemiseen ja viimeisten viestien naputteluun puhelimitse. Että ”Jää hyvästi kaunis maa. Kummitytölleni testamenttaan kristalliastiat, veljelle viulun ja vanhemmille näiden varastossa jo muutoinkin olevien pahvilaatikkojen sisällön.”

Kuski kehaisi hommanneensa ajokortinkin ihan vähän aikaan sitten. Kulmakarvat pikkuisen kohollaan ystävä kysyi, että ”kuinka tuoreesta kortista tässä oikein puhutaan?”. Kuski vastasi, että ihan uunituoreesta. Varovaiseen lisätiedusteluun siitä, että ajokilometrejä on kuitenkin varmaan jo ehtinyt kertyä ja tällaisia pitkiä matkojakin ajettu, mies vastasi että ei. Pappia oltiin siis ikään kuin ensimmäistä kertaa kyydissä.

Tässä kohdin ystäväni otti puheeksi ajotavan. Että kannattaisi ehkä pikkuisen höllätä kaasujalkaa jos korttikin on niin uusi. Loppumatka kuluikin sitten ilmeisen hiljaisissa tunnelmissa. Tietysti. Mutta perille sentään päästiin ja onhan se kiva, että testamenttikin on nyt sitten tehty valmiiksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.