Kaukana äärestä

Suomalaiset tekivät itselleen oharit.

He tuudittautuivat vätyksiksi pahassa kohdassa, eivät huomanneet hetkeä, jolloin huippu-urheilu muuttui ääriurheiluksi.

Niinpä Suomi ruopii seisovaa ilmaa kaukana äärestä. Ties kuinka kauan.

Lontoon olympialaisissa oli monta jättihallia. Yksi valtavimmista oli ExCel Arena toisella puolella Thamesjokea. Kun sukelsi ExCelin uumeniin, huomasi olevansa niin isossa aulassa, että turvallisia kiintopisteitä hakiessa silmien katse nousi spiraalimaisesti imeytyen kohti korkealla olevaa kattoa.

”Mistä löydän painiareenan”, kysyin apuun rientäneeltä vapaaehtoiselta.

”Okay, follow me (seuraa minua)”, hän totesi.

Siitä käynnistyi pitkä marssi. Vaihdoimme kerroksia, haimme väylää yleisömassojen sekamelskassa, kävelimme pitkät käytävät päästä päähän, sivustoilta kuului kohahduksia, siellä urheiltiin, siellä katsottiin urheilua.

Vihdoin. Olimme päässeet massiivisen areenan perimmäiseen nurkkaan. Kolme molskia oli ahdettu kokonaisuuteen peilaten niin pieneen tilaan, etteivät KOK:n aikeet pudottaa paini olympiaohjelmasta aiheuttaneet sittemmin sen kummempaa huohotusta.

ExCelin matoilla ähisi kaksi suomalaista. Jarkko Ala-Huikku oli alusta asti alistuneen oloinen, Rami Hietaniemen katseessa oli epäuskoista orpoutta.

Missä minä olen? Mitä minun pitikään tehdä?

Molemmilla neljän vuoden unelma muuttui neljän minuutin nöyryytykseksi.

Suokaa anteeksi. On tyhmää puhua kesäkisoista, kun hankikisojen rypäs on juuri sivuutettu.

Mutta Lontoo oli... Helvetti, että se oli armoton kokemus. Olympialaiset löivät lekalla päähän, ne hyppivät silmille ja sylkivät kasvoille.

Ei, älkää ymmärtäkö väärin. Lontoo ei painanut, ei tökkinyt, hieno kaupunki, upeat kisat. Armottomuuden elämys seurasi ymmärtämistä.

Niin isot puitteet ja, ennen kaikkea, niin valtaisa urheilullisuuden määrä ja atleettisuuden taso, että aikaisemmin kesällä Haapajärven pienellä kentällä hypätty sinänsä komea 572 (Jere Bergius) taipui omalle osastolleen, lupaavasta syötistä turhaksi toivoksi.

Ikään kuin kylän raitin symppis-Siwa olisi ahdettu Harrodsin tavaratalon kaiken nielevään kitaan.

Lontoon jälkeen olen katsellut huippu-urheilua toisin, suodattanut suomalaisen keskustelun, voivottelun, Humun projektit, nyt myös hiihtolajien MM-tapahtumat. Näen yksittäiset pyristelyt, näen aihiot, joihin tarrautua. Romarit, kyllöset, niskaset, heikkiset, yleisurheilijoiden uusi aalto, lumilautailijat...

Mutta näen myös kokonaisuuden, johon lahjakkuudet joutuvat (tai pääsevät) heittäytymään. Se paketti ei muistuta enää perinteistä huippu-urheilua. Se on ääriurheilua. Se kasaa massojen paineen arvokisojen kristallihetkiin, joissa on ottajia, joissa suurin osa ei saa haaveitaan ojennukseen, joissa urheillaan aina paremmin kuin koskaan ennen. Joissa ei enää sisu riitä.

Raimo Summasen suusta pulppuaa mitä sattuu, mutta Humun raportista kertovassa dokumentissa Huhtasuon lätkämooses osui naulaan.

”Suomessa pitää avata jälleen ovi huippu-urheilun maailmaan.”

Summanen oli oikeassa. Suomessa ei enää tajuta, mitä huippu-urheilu on. Täällä laaditaan intohimottomia raportteja, kiistellään rahoituksista, harjoitellaan kuten on harjoiteltu, parjataan (usein syystäkin) urheilun maailmaa.

Ei pidetä urheilua minään. Mutta janotaan mitaleja.

Jarkko Kinnunen oli Lontoossa loistavassa kunnossa. Hän käveli 50 kilometriä, kuten oli suunnitellut, omaa ennätysvauhtiaan.

Maalissa Kinnunen oli järkyttynyt. Aika, jonka piti vähintäänkin hipaista mitalia, tarjosi sijan viisitoista. Sinä hetkenä kävelijä ymmärsi kaiken. Huippu-urheilu on muuttunut ääriurheiluksi.

Tämä tieto päässä hän takoo nyt kohti Rioa 2016.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.