Kaukorakastaja raju iskee, silloin menee taju

Tunnen useita ihmisiä (no joo, etupäässä miehiä), jotka suhtautuvat elämään ja jopa urheiluun asiallisesti - lukuun ottamatta niitä pimeitä hetkiä, jolloin Manchester United pelaa jalkapalloa.

Mutta en tunne ketään, joka menettäisi järkensä Tampa Bay Lightningin, Phoenix Coyotesin tai edes Detroit Red Wingsin takia.

Kummallista. Eikö olekin?

Jalkapalloilun kaukorakastaja on urheilufaniuden selittämättömin hahmo, varmasti myös pölhöin. Mutta nauraa hänelle ei sovi, sillä kaukorakkaudessa ei juoksuteta huumorin mahlaa vaan sydänverta.

Eli ei kun lisää valaisevia esimerkkejä sokeasta rakkaudesta.

Tunnen aikuisen miehen, joka pari kolpakkoa kumottuaan muuttuu veikko sinisaloksi ja lausuu karheana runona Saksan liittotasavallan vuoden 1974 maailmanmestariryhmän kokoonpanon pelinumeroineen, maalivahti Maierista kärkipelaaja Mülleriin.

Tiedän teini-ikäisen pojan, joka potkii huoneensa seinään lommon, kun Real Madrid, kuninkaallinen Los Blancos, häviää ottelunsa.

Olen tavannut suomalaisia uskovaisia, jotka tekevät vuosittain muutaman pyhiinvaellusmatkan voipuneen keskienglantilaisen jalkapalloseuran itkumuurille, jolle kertyneistä kyynelistä saisi jo tekoaltaan aikaiseksi.

Itsekin... No, myönnetään. Nuokun nettisivustoja kerran minuutissa päivittäen jokaisen yön, jolloin Brasilia pelaa hikisen MM-karsintaottelunsa jossain Venezuelan viidakoissa tai Ecuadorin ylängöillä.

Järkevää. Eikö vain?

NHL tiedetään, sitä arvostetaan.

Joillekin legendaarinen, joskin jo kauan sitten mystisyydestä riisuttu, liiga on taatusti hulluudenkin lähde, mutta ei se synnytä jalkapallofanien kaltaisia NHL-torveloita riesaksi asti.

Kysymys on kahdesta asiasta: painolastista ja lähestymistavasta.

82 runkosarjan ottelua. Kuka ihan oikeasti jaksaa seurata, mitä Washington Capitals saa aikaan lähes joka toinen talviyö.

Moisessa karusellissa alkaa tulisinkin kaukorakkaus hiipua ja voittojen sekä tappioiden välinen raja menettää merkityksensä.

Siksi NHL-seuranta on toisenlaista. Se lähtee pelaajista. Pitkän kauden aikana suomalainen intoilija tutkii enemmän pistepörssejä, torjuntatilastoja ja pelaajaraportteja kuin puisevia itäisen ja läntisen konferenssin sarjataulukoita.

Eikä urheilijan palvominen - kaikeksi onneksi - pidä sisällään samanlaisia symbioosimaisen suuruudenhulluuden mittasuhteita kuin suosikkiseuran logon polttorautaaminen sielun seinämään.

Teppo Nummisen upea paluu, Aleksandr Ovetshkinin maaliripaska, Waltteri Filppulan nousu tähtiin, Teemu Selänteen sinnetänne-syöksyily, Olli Jokisen jätkämäinen kapteenius...

Mielenkiintoisia seurattavia kaikki tyynni, mutta ei näiden persoonien ja heidän tekemistensä takia tohdi sentään yöuniaan menettää.

Ehkä olen väärässä. Ehkä en vain itse ole riittävän innostunut NHL:n arkipäiväistä.

Mutta miten minusta tuntuu, että vasta tässä ja nyt, runkosarjan kahlauksen jälkeen, pohjoisamerikkalainen mammuttiliiga alkaa tuntua oikealta urheilulta.

Jääkiekkoilu on taistelua, Pohjois-Amerikassa vielä korostuneemmin kuin muualla.

Siinä vaiheessa, kun tavoitteeksi otetaan konkreettisesti Stanley cup, kamppailuhenki ei tunnu enää markkinamiesten keinotekoiselta höpötykseltä.

Runkosarjan aikana moiselta tunteelta ei voinut tälläkään kaudella välttyä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.