Kaunis kaupunki, jonka elämä pilasi

Se oli maailman kaunein kaupunki. Sen talot olivat kiiltäviä, niiden seinät olivat valkeat ja sileät, ja niiden ikkunat puhtaat. Se kaupunki oli kaunis kuin marmoripaasi.

Väriä kaupunkiin toivat liikerakennusten symmetriset, kalliit ja näyttävät valomainokset.

Sen kaupungin puistot olivat vihreät ja vehmaat. Nurmineliöiden välissä kulki tarkkarajaisia käytäviä, ruohon rauha oli rikkumaton.

Kaupungin keskustan aukioille ja toreille olivat arkkitehdit ja taiteilijat suunnitelleet mitä upeimpia tiloja ja teoksia, jotka soivat keskenään äänetöntä sinfoniaa, sellaista, jonka ääreen kansalainen pysähtyy ja hiljentyy.

HILJAA MIELESSÄÄN kansalainen miettii: mikä tämä on, ja miksi se on tässä?

IHMISET HALUAVAT jättää merkkinsä ympäristöönsä, tehdä miljööstä näköisensä, he tahtovat ylittää aidat ja olla osa maisemaa, he tahtovat viettää aikaa aukioilla ja järjestää konsertteja lavoilla.

Seurasin Yläkaupungin Yössä paneelikeskustelua, jossa puitiin kaupunkitilojen elävöittämistä. Virallisen tahon edustajien puheenvuoroista tuli tuttu tunne: tiedämme teidän tarpeenne, luomme teille viihtyisän tilan, palkkasimme taiteilijan.

Ja koska taiteilijan vision toteuttamiseen ei sitten heti ollutkaan rahaa, on Jyväskylänkin keskustassa aitiopaikalla omituinen letka harmaita betoniporsaita, joita ei voi edes värittää, koska taiteilijan visio ei ollut sellainen.

Mietin, mikseivät ihmiset koskaan saa osallistua oman tilansa luomiseen? Miksi kaikki suunnitellaan puhki, miksi kaiken on oltava valmista ja pysyvää?

Miksi on oltava tunnustettu auktoriteetti saadakseen jättää jäljen kaupungin marmoripintaan, joka on oikeasti rupuista betonia?

Olemmeko me niin tyhmiä ja surkeita?

Kaupungin Kangas -projekti oli Jyväskylässä hieno päänavaus, mutta kynnys voisi olla paljon matalampikin.

LASTEN LEIKKIKENTÄT ovat aidattuja länttejä, joissa turvallisuusstandardien mukaiset pehmikkeet suojelevat värikkäillä leikkivälineillä touhuavia tenavia. Kaikki on viimeisen päälle.

Entä mitä tekevät lapset?

Ylittävät aidat heti, kun valvova silmä välttää.

Lapset tietävät, että totuus on tuolla ulkona, tuolla missä on puita ja kantoja, jotakin ennalta-arvaamatonta ja jotakin, johon voi jättää jälkensä. Elämä on.

ISO OSA meistä on oppinut vaalimaan tätä raamitettua elämäntapaa. Katusoittajista, -tanssijoista ja -performansseista valitetaan, samoin spontaanista ilonpidosta - ylipäätään kaikesta, joka ohittaa normit.

Moni haluaa asua kaupungissa, mutta yllättävän harva hyväksyy sen, että kaupungissa on elämää. Elämä tuottaa väriä, ääniä ja sirpaleita. Elämä haisee.

KAUPUNGIT ovat järjestelmiä, ja järjestelmät toimivat aina parhaiten paperilla, ilman ihmistä. Elämä pilaa järjestelmän.

Minusta olisi mahtavaa, jos kaduilla näkyisi kaupan merkkien rinnalla ihmisen jälki, jos graffitit, katumaalaukset ja muu jokamiestaide saisi elää mainostaulujen ja kalliiden tilausteosten rinnalla.

Mutta minä olenkin päivätyötä vieroksuva pitkätukka.

Kirjoittaja on opiskelija ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.