Kaunis on kauniin kuoleman maa

Aino Suhola

Vielä on vihreää, mutta aivan kohta luonnossa soi täyden elämän Requiem.

Me kiitämme maan ja veden viljasta, väreistä, vaahteranlehtikasasta, johon syöksyä isonakin ilman kurahousuja. Kiitämme pimeydestä ja kynttilöistä, syysmyrskystä ja takkatulista, rakkaista ihmisistä, joiden kainaloon käpertyä, kun maailma tukistaa, ja tapahtuu niin paljon sellaista, mitä ei käsitä.

Luonnossa kuolema ei pelota, ihmiselämässä kyllä. Siksi vanhuuskin on vaikeaa, kun se on jo lähellä kuolemaa.

Vain vanhenemisen ja kuoleman pelko saa meidät sallimaan vanhusten häpeällisen kohtelun. Me tiedämme siitä jo tarpeeksi, olemme puhuvinammekin siitä, tilaamme tutkimuksia, tuhlaamme media-aikaa ja palstamillimetrejä, meuhkaamme ja kohkaamme.

Silti mitään ei tapahdu.

EI, KOSKA vanhus ei ole asia. Tätä kyytiä ihminenkään. Se on joku, josta pitäisi päästä mahdollisimman vähin kustannuksin eroon. Ja koska se on yhteinen käsityksemme hyvästä elämästä, poliitikot saavat rauhassa valtakirjamme varassa olla korjaamatta epäkohtaa.

Näin vanhukselta viedään demokratian nimissä oikeus paitsi hyvään loppuelämään myös arvokkaaseen kuolemaan.

Saatamme päivittäin luontoa kuolemaan. Hyvästelemme huolellisesti puutarhamme kukat, peittelemme viimeiseen saakka hallan varalta, haravoimme lehdet, järjestelemme syvän hartauden varassa tunti- ja viikkokausia pihamaata ja venerantaa talviteloille, mutta toivomme itsemme ja rakkaittemme kuolevan noin 90-vuotiaina terveinä, omatoimisina ja yhtäkkiä.

Mielellään kauniisti, aamen.

Jos niin tapahtuisi, kuolema ei pelottaisi eikä vanheneminen. Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi.

KAIKELLA on aikansa ja tarkoituksensa. Myös kuolemalla. Eikä se ole tieteen eikä ihmisen käsissä.

Rationaalissa maailmankäsityksessä ei ole kuoleman mentävää aukkoa, koska siinä ei ole iankaikkisuuden lohtua.

Jos ei kykene kohtaamaan kuolemaa, menettää jotakin korvaamatonta. Vain saattaessaan rakasta ihmistä rajan yli, silittäessään kuumeesta kostunutta hiusrajaa, kuunnellessaan huokaukseksi hiljennyttä hengitystä, jutellessaan tajunnan tuolle puolen tietäen, että kuulo menee viimeisenä, tajuaa, kuinka hauraana ja rujonakin elämä voi olla kaunis.

Ja kuinka suuri, kunnioitusta herättävä ja hiljaiseksi tekevä majesteetti viimein saapuva kuolema on.

Kuoleman kohtaaminen poistaa pelon. Se kertoo, että kun kaikki muu riisutaan, jäljelle jää vain rakkaus.

PSALMIN sana lupaa, että päiväni olivat luetut jo ennen kuin ensimmäinenkään niistä oli tullut. Sama ajatus kätkeytyy Jukka Virtasen ja Jukka Linkolan lapsiakin lohduttavaan lauluun musikaalissa Peter Pan.

On edessä Kyynelten Lahti/sen takana Kauniin Kuoleman maa/ja Suurten surujen huvijahti/sinne kulkijan kerran kuljettaa/kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan/eikä myöhästy kukaan/sillä kaunis on Kauniin Kuoleman Maa.

aino.suhola

@keskisuomalainen.fi

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja.