Ken saa mielensä pahoittaa?

Mielensä pahoittaminen on muodissa.

Kyse ei ole vain Tuomas Kyrön menneessä maailmassa elävästä roolihahmosta, vaan heitä on joka puolella.

Merkittävä osa julkisesta keskustelusta tapahtuu nimenomaan mielensäpahoittajien ehdoilla. Ongelmalliseksi tämän tekee se, että kulttuurissamme vain tietyillä ryhmillä on oikeus pahoittaa mielensä.

 

Ensinnäkin mielensäpahoittamisoikeudet ovat sukupuolittuneita. Jos mies puhuu keveän seksistisesti, hän on aina ”anteeksipyynnön velkaa”.

Muistanemme menneiltä vuosilta Audi-mies Esko Kiesin, joka vertasi naista autoon. Täysin harmitonta, mutta suurin virhe minkä voi tehdä – ja potkut.

Kun viime vuonna Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki luonnehti Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi, jälleen moni huonommalla vartalolla ja huumorintajulla varustettu nainen pahoitti mielensä.

Sen sijaan kun Lenita Airisto esineellistää miestä, kyse on rohkeasta avauksesta. Feministit saavat porukalla potkia miesasiamies Henry Laasasta vyön alle, eikä Henry saa pahastua; naiset pitävät vain kiinni oikeuksistaan yhteisenä rintamana.

Valkoinen heteromies ei saa pahoittaa mieltään tai hän on herkkänahkainen piipittäjä. Varsinkin jos tilillä on tarpeeksi rahaa, on mahdotonta ajatella, että ihmisellä olisi edes emotionaalia kykyjä pahastua.

Kun vasemmistopopulisti Aki Kaurismäki alittaa kaikki rimat idiotiallaan – sanomalla että ongelmat ratkaistaan tappamalla rikkain prosentti kansasta – ei prosentilla ole lupaa pahastua. Rikkaat kun ovat itse tilanteensa aiheuttaneet.

Mielensä pahoittamisen logiikka vaikuttaa sinällään suhteellisen ymmärrettävältä: ryhmät, joilla on ollut vaikea historia tai ovat potentiaalisesti syrjittyjä nykyäänkin, saavat julkisesti loukkaantua mistä tahansa – oli siihen syytä tai ei.

Kummallista kuitenkin on se, että historian sorretuimmalla kansalla, juutalaisilla, ei tunnu olevan samanlaista oikeutta pahoittaa mieltään.

Hiljattain saksalaiskirjailija Günter Grass kirjoitti ontuvassa runossaan Israelin olevan Iraniin verrattava uhka ”valmiiksi hauraalle maailmanrauhalle”. Juutalaisvaltio langetti Grassille kiellon saapua Israeliin, ja eurooppalaisen vasemmistoälymystön Israeliin kohdistuva inhoamisprosentti kohosi.

Sinällään kyse ei ollut erityisen törkeästä loukkauksesta, vaikka suhteellisuudentaju Grassilla pettikin; Israelin reaktion tekee ymmärrettävämmäksi se, että Grass on nimenomaan saksalainen ja entinen SS-sotilas.

 

Mielensä pahoittaminen on luonnollisesti epätarkka käsite. Toisinaan se kuvaa sitä, kun pikkusielut huutavat poliittisen korrektiuden perään.

Toisaalta mielensä pahoittamisella voidaan viitata aktivoitumiseen siinä sielunosassa, jota Sokrates sanoi thymokseksi; kun ihmisen oikeustajua loukataan, hän pillastuu ja nousee puolustamaan oikeuksiaan.

Tästä näkökulmasta ajateltuna on ongelmallista, jos julkisessa keskustelussa lähtökohtaisesti tehdään itsepuolustus helpoksi toisille ja mahdottomaksi toisille.

Kyse kun ei aina ole vain heikoimman puolustamisesta, vaan siitä, ketkä sattuvat olemaan toimittajien kavereita.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.