Kenen omaisuutta taide on?

Taannoisessa numerossaan Art in America -lehti kertoo talouskriisin vaikutuksesta taidekauppaan. Perinteisesti runsaasti rahaa keränneet huutokaupat ovat jääneet tuotoissaan miljoonia alle odotusten. Eräästäkin Andy Warholin teoksesta maksettiin Sothebyn huutokaupassa vain 7,5 miljoonaa dollaria, vaikka hinnan odotettiin nousevan jopa yli 12 miljoonaan dollariin.

Lama tai ei, aina on niitä, jotka pystyvät maksamaan miljoonia kuuluisista taideteoksista. Vaikka haluaisin ajatella, että taidetta hankitaan intohimosta, usein taitaa kyse olla sijoituksesta. Taidetta ostetaan kuin asuntoja, joiden arvon tiedetään nousevan.

Ajatus taidehistorian suurista teoksista kauppatavarana tuntuu kauhealta. Rahalla saa oikeuden pitää teosta piilossa vaikka ikuisesti. Tämä tuntuu vääryydeltä, sillä kulttuurin tärkeiden virstanpylväiden toivoisi olevan edes jossain määrin jokaisen nähtävillä.

Mutta hämärtääkö tällainen "kulttuuri kuuluu kaikille" -näkökulma sitä, mistä taiteessa on kyse? Taiteilijat ovat yksilöitä, jotka tekevät työtään - onko väärin vaatia, että heidän työnsä tuotokset kuuluvat automaattisesti kaikille, muuttuvat yhteiseksi omaisuudeksi heti valmistuttuaan tai tultuaan todetuiksi suureksi taiteeksi?

Tiivistettynä siis: taiteilija-yksilö ottaa kantaakseen kaikki riskit asettuessaan taiteilemaan, mutta kollektiivinen ihmiskunta saa valmiista teoksesta sen tarjoaman hyödyn. Valmista teosta ei enää pidetä ihmisen tekemänä tuotteena, vaan siitä on tullut kulttuuria kiteyttävä, eteenpäin tönivä, paljastava tai hiova olento, aineeton kuin ääneen lausuttu kommentti, kaikille kuuluva kuin lukutaito.

Tehdäänpä kuitenkin pieni ajatuskoe. Mitä tapahtuisi, jos taidetta ei koskaan enää myytäisi yksityiskokoelmiin vaan sitä pyrittäisiin tuomaan mahdollisimman paljon kaikkien nähtäville? Sen lisäksi, että taidehistoria on täynnä hienoja teoksia, tehdään tärkeää taidetta myös koko ajan lisää. Suomessa jopa väitetään, että taiteilijoita koulutetaan liikaa; kaikille ei riitä työtä niukoilla markkinoilla maassa, jossa mesenaatteja ei enää ole, eikä julkisiakaan teoksia voida kaikilta taiteilijoilta jatkuvasti tilata. Pulaa taiteesta ei siis ainakaan luulisi olevan.

Museoiden lisäksi esimerkiksi koulut, virastot, sairaalat ja muut julkiset rakennukset voitaisiin sisustaa loistavalla taiteella. Taiteen puolesta asiat olisivat hyvin. Myös ihmiset kiinnostuisivat taiteesta varmasti aivan eri tavalla kuin nykyään.

Entä jos tällaista taiteen ylitsepursuavaa tarjontaa jatkuisi sukupolvesta toiseen? Kiinnostaisiko taide enää ketään? Ihmiset voisivat katsella ennen niin sykähdyttävää teosta ja huokaista kyllästyneinä. Kaikki olisi nähty, taiteelta olisi viety sen mystinen aura. Siitä olisi tullut samanlainen visuaalinen kulutustavara kuin TV-viihteestä ja internetistä: sitä selattaisiin silmillä useita tunteja päivässä, mutta siihen ei kiinnitettäisi erityistä huomiota.

Hämmästyttävää kyllä, näyttää siltä, että taidetta pitää säännöstellä, jotta se säilyttää kiinnostavuutensa. Kaikkea ei pidäkään antaa kaikille heti, vaan taidetta täytyy saada nauttia aina vähän liian vähän, jotta tarve tulla sen luo uudelleen säilyy.

Näin ei kuitenkaan onneksi ole. Kokeeni jätti ulkopuolelleen kaikkein tärkeimmän: taiteilijoiden luovuuden ja kyvyn muuttaa jatkuvasti sekä taiteen sisältöjä ja muotoja että myös sitä, mitä taiteen ajatellaan kulloinkin olevan. Tämä taiteeseen sisäänrakennettu uusiutumismekanismi takaa yleisön pysymisen nälkäisenä, ja pystyy toivon mukaan estämään taiteen luisumisen mitäänsanomattomaksi tapetiksi.

Näin ollen ei ole mitään syytä olettaa, että taiteen ylitarjonta söisi taiteen merkitystä. Taiteen elinvoimaisuuden säilyttämiseksi taidetta ei suinkaan tarvitse piilottaa, ja taiteilijoiden ylitarjontaankin voidaan etsiä muita keinoja kuin koulutuspaikkojen vähentämistä ja taiteen rajaamista yhä pienemmän piirin oikeudeksi.