Kerjäläisiä me olemme

Kerjäläisiä me olemme, kuuluivat Martti Lutherin (1483–1546) viimeiset sanat. Totta tai ei, sanat kertovat historiallisesta muutoksesta kerjäläisten asemassa.

Tutkija Virpi Mäkisen mukaan köyhyys ja kerjäläisyys oli keskiajalla niin luonteva osa yhteiskuntaa, että ”köyhyys” sananakin ilmaantui vasta 1200-luvulla. Kerjääminen itsessään ei ollut moraalisesti väärin tai moitittavaa, koska Luojan luomana köyhälläkin ihmisellä oli velvollisuus itsesäilytykseen. Franciscus Assisilaisen (1187–1223) fransiskaanisen veljeskunnan ideologia perustui nimenomaan köyhyyteen ja kerjäämiseen.

Vapaaehtoinen köyhyys oli erityinen kristillinen ihanne, ja monet ”Kristuksen hullut” seurasivat maanpäällisen köyhän Kristuksen tietä elämällä kerjäten. Fransiskaanien mukaan jokaisessa köyhässä kohdattiin itse kärsivä Kristus, ja kirkko opetti köyhien olevan lähempänä taivasten valtakuntaa kuin rikkaiden.

Kirkon opissa köyhyydestä ja köyhistä tuli pelastuksen väline: kerjäläisestä ei huolehdittu hänen itsensä takia vaan siksi, että hyväntekijä pääsi lähemmäs kohti pelastusta. Kerjäläinen saisi palkkionsa tuonpuoleisuudessa. Kieltäytyminen almujen annosta äärimmäisessä hädässä olevalle oli kuolemansynti.

Monissa kaupunkilaeissa köyhille oli annettu privilegio kerjätä oman kaupunkinsa alueella, kerjääminen oli siis erioikeudella säännelty elinkeino.

 

Kun siirryttiin varhaiselle uudelle ajalle, asenteet alkoivat koventua talouselämän kehittyessä. Maallisen esivallan rooli vahvistui pakkokeinoina ”työn vieroksujia” kohtaan. Ensimmäiset irtolaislait Ranskassa ovat 1300-luvun puolivälistä, jolloin myös Venetsiassa köyhiä kiellettiin kuljeksimassa kaduilla kerjäämässä.

Luther tuli reformeineen keskelle tätä murrosta. Sosiologi Max Weberin mukaan uskonpuhdistuksen välitön tulos oli lähinnä se, että maallisen, järkevän ja siveellisen ammattityön uskonnollinen palkitsevuus lisääntyi. Työkäsityksissään Luther pysyi armo-oppinsa mukaisesti traditionalistina: kunhan ”jokapäiväinen leipä” riitti, osaansa tuli tyytyä ja antaa ”jumalattomien pyrkiä voittoon”.

Toisille teille lähdettiin uskonpuhdistusta seuranneissa protestanttisissa liikkeissä. Kirkon perinteinen opetus köyhästä pelastuksen välineenä murtui ja tilalle tuli köyhyyden ja köyhän moraalinen paheksunta. Ammattityön pyhitys oli parasta kilvoittelua ja työhaluttomuus puuttuvan armotilan oire. Sen sijaan työ, vaikka pienelläkin palkalla, oli Jumalalle otollista.

Hartaalle yrittäjä-puritaanille liiketoiminnan voitot olivat siunauksen osoitus, työkykyisten kerjuu puolestaan läpeensä syntistä ja apostolisen lähimmäisenrakkauden vastaista haluttomuutta hoitaa ”uskottua leiviskäänsä”. Samalla kunnon puritaani saattoi mielenrauhakseen vakuuttua siitä, että tämän maailman vaurauden epätasainen jakautuminen oli erityistä Jumalan kaitselmusta.

Vähitellen nämä ajatukset kyllästyivät koviksi köyhäinlaeiksi. Kerjäläiset olivat syypäitä ahdinkoonsa – mutta samalla kiusallinen pistos ihmiskunnan kollektiivisessa omassatunnossa. Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) mukaan kerjäläiset pitäisikin hävittää, sillä ”on kiusallista antaa heille ja kiusallista jättää antamatta”.