Kerran kun astuin banaaninkuoreen

Se oli sellainen hyvin omituinen hetki, sellainen, joita näkee vain elokuvissa. Olin palauttanut pulloja muutaman kassillisen ja painoin sitä isoa nappia saadakseni kuitin. Jollain omituisella ilveellä kuitti livahti sormieni välistä ja leijaili kuin puun lehti oikealle, vasemmalle ja taas oikealle, kohti lattiaa ja minä vain tuijotin enkä kyennyt toimimaan.

No mitäpä tekee kuitti, leijailee tietysti pullonpalautusautomaatin alaosassa olevalle korinpalautushihnalle ja hihna lähtee viemään kuittia jonnekin automaatin syövereihin. Silloin tajusin reagoida ja hyökkäsin sen perään ajattelematta sen kummemmin, miltä tilanne mahtaa näyttää ulkopuolisen silmissä. Siellä minä olin pullokoriröörissä takamus pitkällä ja koko marketin väki oli hiljaa ja tuijotti. No sain kuitin.

 

Ja tämä on vain yksi esimerkki. Hyvin usein kun kerron näitä tarinoita eteenpäin, moni sanoo, että ei noin voi käydä kenellekään muulle kuin minulle. Olen sittemmin törmännyt myös muihin samanmoisiin ihmisiin, sellaisiin, jotka eivät välty lähikaupassakaan käydessään omituisilta sattumuksilta.

Olen miettinyt, että onko se sitä, että tietyt ihmiset keräävät osakseen enemmän kommelluksia kuin toiset. He ovat alttiimpia onnettomuuksille ja mokailulle, he ovat aina siellä missä tapahtuu. Sellaiseen surullisenhuvittavaan Mr. Bean -henkeen. Lehdissä ja keskustelupalstoilla kerätään tarinoita noloista tilanteista ja aina löytyy ihmisiä, jotka ovat pitäneet tärkeän esitelmän hammastahnaklöntti poskessaan tai astelleet uimahalliin rehvakkaasti ilman uimahousuja.

Kyse voi olla myös siitä, että nämä henkilöt ovat luonteeltaan tarinankertojia ja he oikein etsivät jokaiselta roskanvientireissulta jotain kerrottavaa, tarinat paisuvat ja äänitehosteiden ja eleiden kautta niistä muodostuu huikeita seikkailuita.

Se voi olla myös sitä, että osa ihmisistä puhuu toisia avoimemmin noloista tilanteista, joihin he ovat joutuneet. Toiset päivittelevät vieressä, että kyllä sinulle sattuu ja tapahtuu, ja samalla pyörittelevät päässään omia kommelluksiaan, mutta eivät puhu mitään. He haluavat säilyttää paikkansa niiden joukossa, jotka eivät mokaile. Tässä hienossa joukossa, jotka suoriutuvat kaikesta moitteetta.

On täysin mahdollista, että on olemassa pieni väestönosa, jolla on joku kommelluksille altistava ominaisuus. Tällainen mokailusyndrooma voisi olla täysin diagnosoitavissa, mikäli sellaisen olemassaolo ensin keksittäisiin. Sen vakavuus voitaisiin määritellä yksinkertaisesti seurannan avulla, kommellukset vaan kellonaikoineen lapulle ylös ja siitä voisi katsoa, kuinka usein sitä tuleekaan sählättyä.

 

Mokaaminen ja erikoisiin tilanteisiin joutuminen on hauskaa. Itselle pitää osata nauraa, se on terapeuttista. Kun kertoo ystävilleen törttöilyistään, siitä saa aina itsekin jotain. Taakka lähtee harteilta, nauratte mokan ilkikurisen varjon lattian rakoon ja mokaaja saa porukan viihdyttäjän leiman. Sählätkää ja ottakaa siitä kaikki irti, kasvojen säilyttäminen toisten silmissä on typerintä, mitä on keksitty.

Niin ja todettakoon vielä lopuksi, että olen myös liukastunut banaaninkuoreen. Sekin on siis mahdollista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.