Keskisormi pystyssä keskellä päivää

Oli aurinkoinen päivä. Ilmassa tuoksui kesä, liplattava järvi ja jäätelön mahdollisuus. Työpäivä oli pulkassa ja ajatukset jo vapaalla. Mietin suuria asioita. Että tekisinkö tänään vielä jotain vai enkö tekisi mitään. Vapaus valita kutkutti vatsanpohjaa ja elämä tuntui hyvältä.

Sitten ohitseni livahti auto. Tai ei oikeastaan edes livahtanut, vaan kiilasi vaarallisesti. Positiivisen pöpperöinen hymyni muuttui sekunnin sadasosassa sellaiseksi, että oli pakko reagoida italialaisittain. Tööttäsin pitkään ja vaativasti, levittelin käsiäni ja näytin mielenosoituksellisesti keskisormea.

Reaktiostani vimmastunut kuljettaja pysäytti ajokkinsa eteeni. Tein lisää käsimerkkejä. Keskisormea en enää uskaltanut näyttää, mutta pyöritin päätä kuin steroideilla käyvä hyrrä ja osoitin hämmennystä ja tuohtumista levittelemällä käsiä. Mimiikkaan olisi sopinut muutama mamma mia -huudahdus, mutta suustani ryöppysi vain mitä-sanaan yhdistyneitä kirosanoja.

Oikeasti taisin jo pissiä vähän pöksyihini. Mieleen nousi ajatuksia siitä, miten tämä tarina etenee. Että kohta edessä olevasta autosta nousee iso, vihainen, loukattu ja todennäköisesti myös karvainen mies. Tämä kävelee minua kohti, käärii hihoja ja kaivaa povarista jotain kättä pidempää. Ehkä sorkkaraudan, aseen tai rengasraudan. Häntä ei oikein-väärin -asettelu kiinnosta ja viimeisiksi sanoikseni tuleekin jäämään lausahdus ”sinä olet väärässä, minä oikeassa”.

Hämmentyneenä ehdin myös jo pikkuisen punnita ajatusta, että olinkin itse väärässä. Tämän ymmärsin kuitenkin heti mielenheikkoudeksi. Minä olin oikeassa ja valmis sitä vakuuttamaan.

Auto jatkoi kuitenkin onneksi matkaansa ja minä huokaisin syvään. Reittisuunnitelmani vaihtui saman tien ja valitsin heti eriävän tien kun moiseen tuli mahdollisuus. Kotimatkani venähti tämän takia monta minuuttia pidemmäksi, mutta arvelin, että parempi kuitenkin päästä kotiin myöhään kuin ei milloinkaan. Iso ja vaarallinen terminaattorihan saattaisi vielä muuttaa mielensä ja tulla sittenkin jakamaan minulle omaa oikeuttaan.

Epäilyni suuresta aggressiivisesta miehestä saattoi toki olla siltä osin huti, että kyseinen törppökuski ajoi mopoautoa. Ei siis oikeasti autoa ollenkaan, vaan mopon päälle kyhättyä kopperoa. Toisaalta onhan niitä isoja teinejäkin ja paljonkos se tieraivotilanteessa auttaisi, että vakuuttaisi olevansa sekä oikeassa että vastapuolta tuplasti vanhempi.

Jos taas autossa istuisikin iso aikuinen mies, niin onhan moisella ajoneuvolla kököttäminen siinä määrin nöyryyttävää, että hänessä todennäköisesti piilisi kaksinvertainen määrä patoutunutta aggressiota.

Tästä syystä yritän olla ensi kerralla vähän vähemmän italialainen – enemmän suomalainen. Aion jatkossakin töötätä ja levitellä käsiäni, mutta keskarin kanssa olen varovaisempi. Ehkä näytän sitä vain sen verran, että tiedän itse näyttäneeni. Sekin jo rauhoittaa mieltä.