Keskustelua vanhusten pään yli

Vanhustenhoidon puutteita koskeva keskustelu kääntyi lopulta kuolemanpillereistä keskusteluksi. Itse asia eli vanhusten hoidon parantaminen uhkaa taas kerran unohtua.

Keskustelun elämän päättävistä pillereistä käynnisti kirjailija Kaari Utrio. Sen jälkeen puhe kärsimyksiä tuottavan elämän päättämisestä on vellonut puoleen jos toiseenkin. Yhteistä mielipiteiden kirjossa on ollut, että keskustelua käydään koko ajan ikään kuin vanhusten pään yli.

Epäilemättä aluksi tarkoitus oli vakavasti puhua vanhusten itsemääräämisoikeudesta perusteellisemminkin. Siis myös siitä, että voisiko vanhus asiaa harkittuaan itse päättää päivänsä, jos vaihtoehtona ovat suuret kärsimykset ja elämän keinotekoinen pitkittäminen.

Vanhusten itsemääräämisoikeus tuntuu olevan vain kaunis ajatus, sillä vanhuksia koskeva määräysvalta on lopulta muiden taskussa. Tämä on kulttuurimme omituinen erikoispiirre.

EUTANASIAKESKUSTELUA käyvät kiivaimmin keski-ikäiset (tai korkeintaan "myöhäisessä keski-iässä" olevat). Vanhusten osana on nöyrästi kuunnella tätä sananvaihtoa.

Tilanne on samanlainen, josta meitä sijaishoitajina työskennelleitä varoitettiin jo 1980-luvulla: älä koskaan, ikinä hoida työparisi kanssa vanhusta niin, että juttelet parisi kanssa vanhuksen pään yli ikään kuin vanhusta ei olisikaan.

Eutanasiasta keskusteltaessa on käynyt juuri näin.

VANHUSTEN pään yli pallotellaan nyt, pitäisikö heidän tappaa itsensä.

Voi ankeus!

Vanhukset joutuvat kuulemaan pohdintaa heidän elämästään ja kuolemastaan hiljaa sivusta seuraten. Sellainen varmasti tuntuu todella masentavalta.

Koko asetelma on ristiriitainen: vanhuksista puhutaan aivan kuin he eivät olisi itsenäisiä subjekteja eli omasta elämästään määrääviä ihmisiä. Samalla kuitenkin keskustelun aihe itsessään on mitä suurimmassa määrin itsemääräämisoikeutta edellyttävä. Valtaosa vanhuksista on aivan tolkuissaan olevia ihmisiä, vaikka ruumiissa vähän kremppaa olisikin.

VANHOJEN IHMISTEN masentuneisuus on kasvanut ja ongelma kyllä tiedostetaan. Samalla kulttuurimme toistuvasti tuottaa asetelmia, jossa vanhat ihmiset nähdään holhottavina ja varsinkin suurena vaivana kaikille muille niin taloudellisesti, ajankäytöllisesti kuin henkisestikin.

Tämä ei ainakaan yhtään vähennä masentuneisuutta. Mutta tähänkin vaivaan vanhuksille tarjotaan pilleriä sen sijaan, että yksinäisyyttä ja masentuneisuutta pyrittäisiin poistamaan muulla keinoin.

Masentuneisuuden takana on usein tarpeettomuuden tunne. Itsemurhapillereistä keskustelu tuntuu antavan vihjeen, että vanhus voisi elämässään vielä kerran osoittaa tarpeellisuutensa ja napata hänelle varatun pillerin. Loppuupahan kerralla muiden vaivoina oleminen.

Tällaisen - tahattomankin - vihjeen tuottava yhteiskunta tarvitsee itse pikaisesti apua. Sitä apua ei saa pilleripurkista vaan oppimalla kunnioittamaan kaiken ikäisiä, myös vanhoja.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.