Kiitos, Tiikeri!

Kun jalkapallomaalivahti Robert Enke kuoli, urheileva maailma tyrmistyi. Ihan aiheesta: Enke oli kelpo mies, tunnustettu hyväntekijä omassa yhteisössään. Masennus vain vei voiton veskarista.

Suomalaisissa viestimissä tapaus-Enkeä käsiteltiin tyylikkäästi.

Kunnes alkoi seuraava vaihe. Jostakin syystä Enke-suru vaihtui kolumneiksi, joissa päiviteltiin ammattiurheilijan työn raastavuutta. Sheikkaaja-lehti (nimi muutettu) sai tuulta purjeisiin, kun sen toimittaja oli kuullut ruotsalaisesta naisjalkapalloilijasta, joka oli kärsinyt syömishäiriöistä.

Voi sitä myötätunnon määrää, jonka Sheikkaaja vuodatti kaikille maailman ammattifutareille. Koska yksi teki itsemurhan ja yhdestä tuli anorektikko, sen täytyy olla sairaan tyly ammatti.

Monen sattuman summana olen saanut ilon seurata erään brittiläisen jalkapalloseuran toimintaa. Olkoon se Leschtö (nimi muutettu).

Käynti Leschtön harjoituskeskuksessa on aina seikkailu. Joukkue treenaa ammattimaisesti, mutta viheriön ulkopuolella pöhkö poikamaisuus on valttia. Treenikeskuksen lounaspöydässä huumori on ällöttävän alamittaista. Joukkuetovereiden heitteleminen tomaateilla ja muu ruualla leikkiminen on sääntö eikä poikkeus.

Harjoitusleirillä Espanjassa yksi Leschtö-veijari tyhjensi vaahtosammuttimen sisällön pahaa aavistamattomien ravintolavieraiden päälle. Pari vuotta myöhemmin La Mangassa poliisi otti talteen yhdeksän pelaajaa, jotka vähän repäisivät treenien jälkeen. Kolme heistä oli putkassa pitkään.

Suomen kesässä Leschtö on leireillyt usein. Kerran Dennis Nice (nimi muutettu) löi tolkuttoman ryyppyillan jälkeen Kuopiossa joukkuetoverilta poskiluun päreiksi, kun pokeripöydässä tuli kinaa.

Mikään näiden ikuisten ja aikuisten teinien touhuissa ei minua enää yllätä.

Totta hitossa ammattifutarit tekevät vaativaa työtä. Ja ovat alallaan huikean lahjakkaita.

Mutta palkat ovat kivasti kohdallaan. Työpäivät ovat pääsääntöisesti lyhyitä. Seurat huolehtivat superpoikiensa elämässä kaikesta, koska pelaajilla ei saa olla höyhenenkään painoista taakkaa harjoituksissa, saati pelipäivinä. Joku pitää huolta passistasi, vie hammaslääkäriin, hoitaa hieronnat ja lähettää joulukortit sukulaisillesi, ellet itse jaksa/osaa asioita hoitaa.

Entäs ne masentavat tappiot sarjaotteluissa? Iso osa pelaajista ei menetä niistä mielenrauhaansa. Kun peli päättyy ja on käyty sponsorin loungessa mukillisella, työ on tehty. Ei tulos vatvomalla muutu.

Niin, että kiitosta vaan Tiger Woods!

Ainakin lopetit keskustelun ammattipalloilun raastavuudesta.

Tosin, Tiikeri... En ihan tiedä, onko sinusta lapsilleni esikuvaksi.

Kirjoittaja on erittäin entinen urheilutoimittaja.