Kiitos kaikista neuvoista

En ole saanut mistään kolumnistani yhtä paljon ymmärtävää ja rohkaisevaa palautetta, kuin ruohonleikkuria koskevasta valitusvirrestäni. Se on se aihe josta minut muistetaan. Toisin sanoen, minut tunnetaan naisena, joka ei saa ruohonleikkuria käyntiin – En ole varma, onko tämä kiva asia.

Saan tiheään ”mitens on ruohonleikkuut sujuneet” -kommentteja, mutta myös varteenotettavia vinkkejä. Viimeisen vinkin mukaan sitä koneen ”tuttia” kannattaa painaa kolmen kerran sijaan kolmetoista kertaa. Toiselta taholta sain neuvon, että rivakan nykimisen sijaan, konetta voisikin lähestyä maltillisella vedolla. Tarkoitus ei ehkä olekaan siis vetää niin, että olkanivel irtoaa, vaan tasaisen voimakkaasti. Miksi tätä ei kerrota ohjekirjassa, sitä en tiedä. Tai tiedänhän minä – ohjekirjan on kirjoittanut mies.

En ole kumpaakaan nikseistä vielä kokeillut ja nyt alan jo elätellä toiveita, ettei ruoho kasva enää kovin montaa kertaa leikkuumittaan tänä syksynä. Ainahan sitä voi nimittäin elää toivossa.

Vaikka olen saanut monenlaisia käynnistysvinkkejä, säästääkseni itseni mielipahalta käytän starttiin useimmiten miestäni.

Kesän helteissä tämä kyvyttömyyteni oli tosin turmiokseni. Oli pistävän kuuma ja täysin tuuleton lauantai. Pyysin töihin suuntaavaa miestäni nykäisemään lähtiessään koneen käyntiin. Vaikka hiki juoksi pelkästä hengittämisestä, arvelin, että eihän tässä kovin pitkää aikaa mene. Tunti pari korkeintaan.

Tunnin lykkimisen jälkeen aloin epäillä selviänkö hommasta elävänä maaliin. Että leikkaanko viimeisen nurmeni.

Hiki valui virtanaan, sydän hakkasi toista sataa ja eilisen juhlajuomat sykkivät ohimossa. Ongelma piili siinä, että en uskaltanut sammuttaa konetta ja hakea vettä. Saati sitten siirtää leikkuuta myöhempään ajankohtaan. Sehän nimittäin on varma, miten siinä olisi käynyt. Loput voimistani olisivat valuneet leikkaamattoman ruohikon pintaan nykiessäni konetta uudestaan käyntiin.

Sain kuin ihmeen kaupalla nurmen ajettua, mutta seuraavat kaksi tuntia lepuuttelin rinnasta karkaavaa sydäntäni kylmällä suihkulla, makuuasennolla ja kuplivalla vedellä.

Mutta jos vaikka ruohonleikkuri onkin saatanan säkätin, koin tänä kesänä vähän isomman moottorin ääressä jotain mahtavaakin. Se on nimittäin varsin voimauttava tunne, kun nainen, joka ei saa ruohonleikkuria kiskaistua päälle, saa työnnettyä yksin nikottelevan auton käyntiin. Muisto vaienneen Nissanin hurinasta lämmittää sydäntäni yhä viilenevissä syysilloissakin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .