Kilpailevien klikkien Barbarossa

Natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon, operaatio Barbarossa alkoi 70 vuotta sitten, 22. 6. 1941. Se oli maailmanhistoriallisesti ennennäkemätön yhteenotto, maailman kahden suurimman armeijan ja itsevaltaisimman järjestelmän taistelu katkeraan loppuun saakka. "Suuri isänmaallisen sota", kuten sitä Neuvostoliitossa kutsuttiin, söi Saksan voimat, antoi jo polvilleen lyödylle Länsi-Euroopalle aikaa toipua ja muutti voimasuhteet koko maailmassa.

Sodasta on kirjoitettu valtavasti. Lopputulos on kiistaton. Saksa hävisi sotilaallisista syistä. Armeija ei selviytynyt saamastaan tehtävästä. Neuvostoliiton valtavuus kaikessa oli liikaa saksalaisille.

Barbarossa oli niin laaja, miljoonat ihmiskohtalot toisiinsa kietonut vyyhti, ettei mikään yksittäinen selitysyritys voi tavoittaa sen kulun kaikkia tasoja. Kiinnostavan näkökulman saksalaisten tappioon tarjoaa Alan Clark pian puoli vuosisataa vanhassa teosjärkäleessään Operaatio Barbarossa.

Clark tarkastelee saksalaisten sotaa pitkälti natsien sisärenkaan henkilökohtaisena projektina. Hugh Trevor-Roperia lainaten Clark puhuu Kolmannen valtakunnan mahtimiehistä "diadokeina" verraten heitä Aleksanteri Suuren perinnöstä taistelleisiin sotapäälliköihin. Vakavin ristiriidoista oli upseeriston esikunnan (OKH) ja Hitlerin komentoportaan (OKW) välillä. "Natsipolitiikan maanalaisessa viidakossa" Adolf Hitlerin mielisuosiosta vihaisesti taistelleet nousukkaat ajautuivat tuon tuostakin ratkaisuihin, jotka eivät olleet rationaalisia eli palvelleet sotatalouden ja sotaponnistelujen etuja. Järkyttävin esimerkki tästä on holokausti. Jo ensimmäisenä sotakesänä ja syksynä vallatuilla alueilla idässä surmattiin 900 000 juutalaista ja muuta "arjalaisen rodun puhtautta uhannutta" ihmistä - viitenä ensimmäisenä viikkona enemmän kuin edeltäneinä kahdeksana vuotena.

SODAN pääpukareilla oli enemmän yhteistä kuin eroja. Niin Hitler kuin J.V. Stalinkin tukeutuivat samoihin luokkiin ja nousivat valtaan suurista kriiseistä, joita he vielä itse pahensivat lopulta yhtenevillä utopistisilla projekteillaan: toinen toteutti luonnon, toinen historian lakia. Kun pohjana jo olivat totalitaaristen järjestelmien hirvittävät rikokset, sodasta tuli äärimmäisen raaka.

Peter Englund päättelee, että kun Neuvostoliitossa toivotun ja vihatun määritteli luokka ja politiikka, Saksassa rotu, valtioterrori Neuvostoliitossa oli lopulta joustavampaa kuin Saksassa: luokkaa ja mielipiteitä voi aina vaihtaa, rotua ei koskaan. Kun natsit tuhosivat kokonaisia ryhmiä, stalinisteille riittivät yksilöt. Mutta toisaalta Neuvostoliitossa kukaan ei voinut olla turvassa, kun jokainen oli järjestelmän potentiaalinen vihollinen.

Terrori on huono yhteiskunnallinen polttoaine. Saksalta tuo polttoaine loppui aikaisemmin. Berliinin valtasivat neuvostosotilaat. Neuvostoliiton polttomoottori pysähtyi vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Eric Hobsbawm onkin ironisesti huomauttanut, että lokakuun vallankumouksen pysyvimmäksi saavutukseksi jäi lännen kapitalististen demokratioiden pelastaminen.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.