Kimakanpunaista ja tiptoppelia

Ystäväni näki kimakanpunaista, kun hänen työkaverinsa oli sanonut, että hänellä on yksi lapsi: mies. Hän kysyi, että mikä kumman hoivausvietti meitä naisia vaivaa. Miksi emme voi pitää miehiä miehisinä, pontevina, äijämäisinä turvaajinamme ja antaa niille paikan pöydän päässä.

Ja miksi ihmeessä äidit repivät pojat siitä päädystä takaisin omaan syöttötuoliinsa. Ihan kuin olisi käynnissä kilpailu, onko minun brio-tuolissani jotain vikaa, kun poika istuu mieluummin vieraan naisen virittämässä sähkötuolissa.

Ah, että rakastan railakasta ystävääni, joka haluaa olla naisaviopuoliso. Tekstistä voi päätellä, että kyseessä ei ole alistettu nyhverö, vaan naiseudestaan hyvinkin tietoinen ja siitä nauttiva nainen. Hän on miehelleen nainen, ei äiti. Ja hän ilmoittaa, että ei ole kahta ja kolmeakin työtä tekevän naisen vika, jos miehen nenän alla ei ole valmista velliä ja kotona tiptoppelia.

Toinen hieno sana!

Kyllä maa ja murteet tekevät helpoksi lempiä kieltä ja ihmistä, joka tietää kuka on, mitä tahtoo olla ja mitä ei. Ei se helppo tie ole ollut. Hiilikaivoksen pimeydessä hänkin on timantiksi puristunut. Paljon kärsinyt ja siksi jo niin tinkimättömäksi tullut. Siksi osaa antaa arvoa sille, kun saa olla nainen. Ihanainen, kokonainen. Ja myös ajoittain nähdä kimakanpunaista ihan parisuhteessakin.

Kas, sovinto kun on aina niin somaa.

Eivät mies ja nainen ole ainoa luonnon taistelupari. Ainoa vain sitä lajia, joka tekee sanoilla toisistaan hakkelusta. Keväisessä luonnossa on käynnissä ankaraa taistelua. Reviireistä, puolisoista, pesimäpuista, ravinnosta.

Minä näen kimakanpunaista, kun kissa vaanii pikkulintua. Itken, kun kuulen haukan ensin ajaneen pikkulintua takaa ja napanneen ikkunaan hädissään lentäneen ja siitä maahan pudonneen nokkaansa. Ja repeän riemusta, kun kuulen pihapuussa pesivän variksen antaneen sitä närkkineelle haukalle hatkat.

Pihamiehen kanssa melkein piirileikkiä tanssittiin. Siitäs sai!

Me saadaan sitten ne variksenpojat. Ruma ääni ja paljon kakkaa. Mies sai valita, otetaanko me nämä lapset vai ei. Se oli yllättävän vaikea valinta. Hänellä oli jo konstinsa pesimisen häirintään, mutta hellyys voitti. Jossakinhan variksenkin täytyy pesiä. Ei tämä mikään kaun&rohkeat ole.

Kotirannan vedessä onlepokivi, joka on yllättävän suosittu. Lajivalikoima on runsas. Lintuja on rauhoittavaa katsella. Varsinkin sunnuntaiaamuna, koska silloin on aikaa. Niillä kaikilla on oma elämä, oma luonne, oma tapa olla olemassa. Siinä ne soutelevat ja lentelevät, joskus ponnistelevat yksin aallokossa, joskus lipuvat kaksin tyyntä vedenpintaa pitkin.

Sitä katsellessa kokee pyhää ja yhteyttä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.