Kipupisteitä painelemaan

Viime viikkoina muun muassa Yhdysvaltain kongressissa ja EU:n parlamentissa esillä ollut kysymys Turkin armenialaisten kansanmurhan tunnustamisesta on esimerkki siitä, miten tärkeää on, että kansakunnalla on tasapuolisesti tutkittu ja julkiselle keskustelulle avoin lähihistoria.

Ilman kuohuttavia kansanmurhasyytteitä seuraisimme paraikaa tyytyväisinä, miten aktiivisesti Turkki hoitelee omaa osuuttaan yhteisessä terrorisminvastaisessa taistelussa, ja saattaisivatpa Turkin EU-pyrkimyksetkin olla nykyistä paremmassa jamassa.

Väitetty armenialaisten kansanmurha tapahtui Turkissa vuonna 1915, ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa. Länsimaiset tutkijat ovat puhuneet 600 000-1 500 000:sta kuolleesta armenialaisesta. Surmattuja epäiltiin muun muassa avunannosta Venäjälle, joka himoitsi Turkilta Bosporinsalmia.

Länsimaisen tulkinnan mukaan kysymys oli myös uskonvainoista. Puhdistuksen kohteeksi eivät nimittäin joutuneet pelkästään armenialaiset vaan myös valtakunnan toinen suuri kristitty vähemmistö, assyrialaiset. Tutkijat ovat puhuneet jopa 750 000:stä assyrialaisuhrista vuosina 1914-20. Assyrialaisten rippeitä elää edelleen Irakissa poliittisen vainon keskellä.

Kolmas kansa, joka väittää joutuneensa kansanmurhan uhriksi vuosisadan alun Turkissa, ovat niin sanotut Pontoksen kreikkalaiset, jotka hävitettiin tyystin asuinsijoiltaan Mustanmeren pohjukasta. Kreikkalaislähteissä puhutaan 300 000-360 000:sta kuolonuhrista.

Kreikkalaisten jälkeen tuli kurdien vuoro.

Väitettyjen kansanmurhien väitetyt uhriluvut saattavat olla pahasti liioiteltuja. Nyt olisikin Turkin oman edun mukaista, että kansanmurhakysymykset selvitettäisiin perusteellisesti esimerkiksi kansainvälisen totuuskomission toimesta. Muuten Turkkia tullaan lyömään näillä syytöksillä kerta toisensa jälkeen.

Asiaa koskeva mediajulkisuus on saavuttanut tason, jossa villaisella painaminen ei enää onnistu. Turkin johdossa tätä ei ole kuitenkaan haluttu ymmärtää. Ei ainakaan niistä ärtyneistä kommenteista päätellen, mitä Turkissa nousi sen jälkeen, kun Yhdysvaltain kongressin ulkoasiainvaliokunta pari viikkoa sitten hyväksyi päätöslauselman, jonka mukaan armenialaisten joukkotuhoa saa kutsua kansanmurhaksi.

Ehkä kuvaavin kommentti tuli Turkin ulkoministerin Ali Babacanin suusta. Hänen mukaansa päätöslauselman läpimenoa pidetään Turkissa Yhdysvaltain vahvojen juutalaisjärjestöjen aikaansaannoksena. Babacanin mukaan turkkilaiset tietävät, että "juutalaiset ja armenialaiset kulkevat käsi kädessä mustamaalaamassa Turkkia".

Salaliittoteorioiden rakentelun sijaan Turkissa pitäisi nyt katsoa peiliin. Olennaisinta koko sopassa on se, että Turkki ei ole todellakaan ainoa maa maailmassa, jolla on kansanmurhamenneisyys, mutta Turkki on yksi niistä harvoista maista, jotka edelleenkin yrittävät kiistää ja peitellä koko asian.

Turkin EU-jäsenyyden kannalta avainasia on luottamuksen rakentaminen. Se ei synny komealla julkisivulla, valtavalla talouskasvulla eikä leveillä hymyillä. Se syntyy asioiden jakamisesta, ja yksi tärkeimmistä jaettavista asioista on menneisyys. Jos sitä ei voi jakaa, miten sitten voi jakaa nykyisyyden tai tulevaisuuden?

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen ulkomaantoimittaja