Kirjeen kapina koskettaa jälkeenjäänyttä romantikkoa

Pyysin 13-vuotiasta pikkuveljeäni kirjoittamaan minulle kirjeen syntymäpäivälahjaksi. Yllätyksekseni eräänä päivänä postiluukusta todella tipahti kirje. Postimerkki oli kuoren vasemmassa yläkulmassa ja kirjeessä luki: "Hei, tämä on kirje. Kun saat tämän, niin laita Messenger päälle, niin kerron mitä olen tänään tehnyt."

Nuo digisukupolven nuoret, jotka ovat nähneet kirjeitä lähinnä elokuvissa! Voi kirje, sinä käsinkosketeltava kapinallinen. Kuinka sinun käy?

Tartuin kännykkääni ja soitin veljelleni. Halusin tavoittaa hänet varmasti ja heti.

- Sinä et siis ole tajunnut kirjeen kapinaromantiikkaa? Kirjeeseen kirjoitetaan syviä, painavia asioita, sellaisia, mitä ei ehkä uskaltaisi edes naamakkain sanoa, vuodatin veljelleni.

- Mitä kapinaa kirjeessä muka on?

- Kirje on hiljainen kapinallinen sähköisyyttä ihannoivassa maailmassa. Kirje on kannanotto tämän päivän tehokkuuden ihannointia ja aikakäsitystä vastaan. Kirjeessä on sellaista asennetta, mitä kohti nykyajan säpisevien ja hötkyilevien ihmisten kannattaisi pyrkiä. Kirjeen kirjoittaminen on hidasta ja sen lähettäminen vaatii vaivannäköä. Se viestii saajalleen: minä pysähdyin ja ajattelin sinua. Kirjeessä ei voi piiloutua neutraalin välineen taakse ja siksi kirjeeseen kirjoitettu sanottava tuntuu vilpittömältä.

- Jaa, en mää oo pohtinu noin pitkälle...

- Kirje antaa saajalleen enemmän tulkinnan tasoja kuin sähköinen typografia. Käsialasta voi löytää piiloutuneita viestejä kuten ihmisen elekielestä. Kirjoitusvirheet, ajatuskatkot ja mietiskelyn aikana piirrellyt kuviot paperin reunalla jättävät inhimillisen ja persoonallisen merkkinsä. Kirje ei ole niinkään tiedonvälittäjä, vaan tunteiden ja tunnelmien kuvaaja.

- Henkilökohtainen kirje on nykyään harvinainen muinaisjäänne, ja siksi se on niin merkityksellinen. Kirjettä voi haistaa ja maistaa. Se on kirjoitettu kynällä paperille. Se on aito ja ainoa. Kirje ei suostu huomaamattomasti kopioitavaksi tai monelle ihmiselle lähetettäväksi.

Vilkaisin pöydällä makaavaa, veljeni lähettämää paperia ja tajusin, siinähän se on, todellinen kapinallinen. Ei suostu mukautumaan vallinneeseen formaattiin ja toimintamalliin. Mitä kapinaa siinä on, jos vain uppiniskaisesti pitää kiinni vanhasta?

Ehkä minä olenkin se jälkeenjäänyt romantikko. Kaihoan nostalgisten paperinpalasten perään. En minä hingu tietää, mitä juuri nyt tapahtuu. Minä haluan tarkastella kauempaa, kaikessa rauhassa. Pidän aamiaispöydän sanomalehdestäkin kiinni kuin hukkuva ponttoonista. Ja kyllä, kyllä! Pelastautuisin mieluummin soutuveneeseen kuin moottoroituun.

Melkein jo uhrasin itseni marttyyrina moottoriveneiden pörrätessä ohi, kunnes tapasin vanhan koulukunnan kaihoajan.

Kun hyvästelin uutta ystävääni reissulla itärajan takana, hän ei kaivanutkaan taskustaan kännykkää, vaan pyysi paperia ja kynän. Hän kirjoitti siihen osoitteensa, ja sanoi:

- Kirjoita minulle kirje.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen vuorontekijä.