Kirjeitä vailla osoitetta

Runouden alkuituja ovat rukous ja loitsu, kun ihminen on yrittänyt saada yhteyden johonkin itseään mahtavampaan. Tuhansien vuosien takaa nykyisyyteen tultaessa runous on eriytynyt uskonnosta ja magiasta, ja taiderunous on irtautunut kansanrunoudesta sanataiteen lajiksi.

Taideruno voi olla uskonnollinen, poliittinen tai filosofinen, mutta sitä tarkastellaan myös esteettisenä ilmiönä hyvyyden tai huonouden, merkityksellisyyden tai mitäänsanomattomuuden ja traditioon liittymisen tai siitä luopumisen kannalta.

Taiderunoa tarkastellaan muodon, sisällön ja merkityksen kolmiossa. Suomenkielisessä runoudessa näin tapahtui dramaattisesti, kun 1950-luvun modernistien runot hyppäsivät vapauteen runomitallisesta soinnuttelusta.

Markku Envall toteaa esseekirjassaan Kieltä terävämpi giljotiini sanataideteoksen syntyvän lukukokemuksessa. ”Voimansa se näyttää siinä, miten se elää lukemisen jälkeisenä päivänä, kuuna, vuotena”, Envall lisää. Kenen pääkopassa luomuksen pitää kolahtaa, jotta se vakioituu merkittäväksi teokseksi? Onko runon hyvyys sen riveillä vai sitä lukevan lukukokemuksessa, on poetiikan ydinmysteeri.

Runojen kestokykyä koetellaan erityisen systemaattisesti akateemisissa piireissä, kulloistenkin kirjallisuudentutkimuksessa vallitsevien ismien työkaluilla. Uuskritiikki, strukturalismi ja dekonstruktionismi ovat kuuluneet pitkään akateemisen tutkimuksen valtavirtaan.

Kun Maija Lehtonen analysoi teoksessa Kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä strukturalistisella otteella Mirkka Rekolan runon Akselin napa, Lehtonen löysi siitä taidokkaan täsmällisesti binaarisen opposition, toiston ja symmetrian. Mutta kirjoittiko Rekola runon täysosumaksi rakenneanalyysille? Silloinhan hän olisi mennyt kaava edellä, ilman runoilijuuden ydintä, ilmaisunvapautta, yllätyksellisyyttä ja uudistavuutta.

Sirkka Turkan, Anja Erämajan, Anne Hännisen ja Miira Luhtavaaran runoja kiitetään omaäänisyydestä, omalakisuudesta ja voimallisesta herkkyydestä. Hyvä runo ylittää kaavat. Jos runoilijat ryhmittyvät koulukunniksi, syntyy ryhmänormeja, joita aikanaan taas noustaan murtamaan.

Runoilijuus on paradoksaalista liikettä ehdottoman ainutlaatuisuuden ja esteettisen normatiivisuuden jännitteessä.

Myrskyisyys kuuluu runouteen. Se edustaa yksilöllistä luovuutta, mutta on myös arvoarvostelmia laativien tutkijoiden ja kriitikoiden tähtäimessä. Paavo Haavikko kirjoittaa kokoelmassa Lehdet lehtiä, että kirjat ovat kirjeitä vailla osoitetta. Runo on esteettinen ja kommunikatiivinen objekti, joka on matkalla subjektia, lukijaa kohti.

Viime keväänä moni vastailmestynyt runoteos koki kovia kohtaamisessa runoilija Merja Virolaisen kanssa. Virolainen latasi täyslaidallisen Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa, kun hän totesi, että uusista runojulkaisuista huomattava osa oli saastaa, ja hän oli hukannut aikaansa niiden lukemiseen.

Virolainen ei huudellut puskista, vaan esitti mielipiteensä arvovaltaisessa roolissa, Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon raadin puheenjohtajana.

Nykyisin kustannuskentällä on suurten perinteisten kustantamoiden lisäksi paljon pienempiä toimijoita, joten julkaisuja tulee aika lailla ja taso on kirjavaa. Takavuosina vallitsi näkemys, ettei meillä, yhdessä maailman eniten kirjoja tuottavassa ja lukevassa maassa, ole siinä määrin runojen ystäviä, että niitä laajalla rintamalla kannattaisi julkaistakaan.

Tavalliset lukijat löytävät suosikkinsa vähin äänin, kun taas julkisuudessa mielipiteitään laukovat tuovat esiin odotushorisonttinsa ja asenteensa. Kun rutataan tai ylistetään yhtenä nippuna monta tekijää ja teosta, yksittäisten runojen laatu jää huomiotta.

Martti Anhava kertoo puheenvuorossaan Vahingossa viisaasti (Parnasso 1/2009), ettei Kari Suomalainen oman ilmoituksensa mukaan suhtautunut runouteen välinpitämättömästi vaan vihamielisesti. Pilapiirtäjää raivostuttivat runoviestit ”tuuli on ruumiini” ja ”kuu on hänen otsallaan”.

Onko runous taiteenlaji, joka avautuu vain niille, jotka osaavat lukea kieltä, jolla se on kirjoitettu? Runokieli on määritelmän mukaan ”runoissa käytettävä kieli, joka eroaa sanastoltaan ja tyyliltään yleiskielestä”, samoin romaanien ja novellien kielestä.

Yksi avain runokielen erityisyyteen piilee siinä, että lyriikka on kirjallisuudenlajeista minäkeskeisin. Runo mielletään runon minän puheeksi. Runo on puhetta paperilla, ääntä ja hiljaisuutta, ja sen taiteellisena lähilajina pidetäänkin musiikkia. Toisaalta, kun katselen Elina Brotheruksen valokuvia, tunnen olevani taiteen maisemassa, jossa problematisoituu myös ääni ja hiljaisuus.

Jan Blomstedt kirjoittaa esseeteoksessaan Sanojen takana: ”Kielessään ihminen ilmaisee tulevaisuudenodotuksensa.” Vaikka runous on minäkeskeistä, se ei tarkoita, että se olisi itseriittoista. Silloinhan se olisi narsistista hölynpölyä.

Keskeislyyrinen runominä voi luodata sisäavaruutensa yhteyksiä taivaankappaleisiin, meren aaltoihin ja tuulen liikkeisiin puidenoksilla ja tavoittaa lukijan runoilijan kuoleman jälkeenkin. Hyvä runo on matkalla tulevaisuuteen.

Rakkausrunous on minän pyrkimystä sinää kohti, kuten Hannu Salakalla teoksessa Ennen kaipasin tähän: ”Rakkautemme ei ole pyyteetöntä, / me haluamme olla toistemme luona”, tai kuten Leif Färdingillä kokoelmassa Levoton oksa, keinuva sydän: ”Päivä on raskas ja luuni hennot / kuin linnunluut ja jokainen luu soi, / näin kuljen polkua kapeaa / siltaa luoksesi.”

Lukija voi samastua runoon ja eläytyä ihmisen ikävään toisen luo. Runo voi antaa osuvat sanat lukijan omaan elämäntilanteeseen.

Risto Rasan runoissa puhuja on usein taustalla ja huomio kohdistuu havaintoon luonnossa tai ihmisyydessä.

Kokoelmassa Hiljaa, nyt se laulaa on runo ihmisestä vailla kirjettä toiselta ihmiseltä: ”Hän on hyvin yksinäinen, / tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan.” Koskettava runo voisi olla motto jokaiselle, joka haluaa lisätä ystävällisyyttä ja vähentää välinpitämättömyyttä. Hyvä runo voi olla sosiaalisesti aktivoiva.

Hyvä runo kestää kirjallisuustieteelliset operoinnit, aikaa sadoin vuosin ja mantereiden ylitykset. Vastikään edesmennyt Pertti Nieminen teki verrattoman elämäntyön tuodessaan meille vanhaa mutta vanhentumatonta kiinalaista runoutta, vaikka hän itse tähdensi, ettei kiinalaista runoutta voi kääntää suomeksi. Hän teki siis mahdottomasta mahdollista.

Ehkä runouden ihme on sen mahdottomuudessa. Kun luen Tuomas Anhavan suomentamaa japanilaista haikua tankakokoelman Oikukas tuuli alkulehdeltä, koen olevani osa lakkaamatonta runouden ikiviestiä, ääntä ja hiljaisuutta, väriä, vuodenaikaa ja tuoksua: ”Jos en sinulle / kenelle sitten näytän / luumupuun kukan.”

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.